KIRJOITTAMINEN ON MAAILMAN PARAS ASIA

Vaikka olen kirjoittanut noin kuukauden aikana yli 25 000 sanaa, se ei tunnu paljolta, kun on käynnissä (vielä toistaiseksi) NaNoWriMo (jossa siis on tavoitteena kirjoittaa marraskuun aikana 50 000-sanainen kirja)... Mutta anyways olen ihan ylpeä itsestäni sikäli, että olen oikeasti jaksanut kirjoittaa niin paljon. Kun en ole ennen kirjoittanut näinkään paljoa – koska olen kirjoittanut joka päivä jotain (joskus sata, joskus kaksituhattakin sanaa). Edellisen yli 20 000-sanaisen tekstini kirjoittamiseen meni useita vuosia. Joten kyllä tämä tästä. Kymmenessä vuodessa.

Ja ei kai tässä muuta kuin sitten stressiä siitä, ettei ole koulua ja pitäisi tehdä vaikka mitä. Englannin läksyjä ei tarkasteta koska on ratkaisukirja, ja sen takia en ole jaksanut tehdä englanninläksyjä kuukauteen. Muistan ne aina edellisenä iltana joskus varttia vaille 12, ja jos on joku pitempi tehtävä (esim. suurin osa YO-vihosta tai aine) niin siihen ei tulekaan käytettyä sitä kahta tuntia, mitä olisi pitänyt.
Laiskuuden lisäksi/takia STRESSAAN kevään jatkohakuja, ja kirjoituksia, ja sitä kun en vain tiedä mihin haen jo muutaman kuukauden päästä!!1!???!?!?! On liikaa vaihtoehtoja, enkä osaa sanoa, minne haluan enemmän kuin jonnekin muualle koska uusia vaihtoehtoja tulee vastaan koko ajan ja niistä pitäisi sitten yrittää sanoa että 1) mihin voisi realistisesti ajatellen jopa päästä (vaikka ei voi tietää kevään YO-kokeiden tuloksia ennen hakuja!!1!) ja 2) mikä on sellainen, mihin oikeasti minä itse haluan, eikä sellainen mistä joku sanoo että sopisin siihen tai että se olisi kiva tai hieno tai varmaan tykkäisin siitä. Ja sekin, että samat koulutukset on monessa kaupungissa...

Joulukuussa sentään koulua tulee olemaan viitenä päivänä viikossa, ja tämä kummallinen "kahden viikonlopun viikko"-juttu, joka on tässä jaksossa ollut lähtee pois. Käytännössä tämä on siis tarkoittanut, että olen koulussa maanantaina, tiistaina ja perjantaina, yhteensä huikeat yhdeksän tuntia viikossa. Siitä on seurannut kunnollisia yöunia, viululäksyjen soittamista, päivittäistä kirjoittamista ja kaikkea muutakin – paitsi tietysti opiskelua. (Opiskelu – psssht, mitä se on? Kuka sellaista jaksaisi tehdä?)

Niin ja tänään oli upea kuutamo! Tässä muutama kuva :3

100 000 sanaa!!1!

Vihdoin olen kirjoittanut niin paljon, että kirjasarjani viimeisessä osassa on yli satatuhatta sanaa. Hurraa!
(Tarkka tämänhetkinen sanamäärä 100 392.)

Sen lisäksi olen jo epilogissa! Mutta ei kirjoittaminen siihen lopu, ehei! Olen taas aloittanut sarjan kirjoittamisen alusta, mutta tällä kertaa alku on eri kohdassa eli toisin sanoen kirja, joka ennen oli järjestyksessä neljäs, on nyt ensimmäinen ja olen hylännyt kolme ensimmäistä (sekavaako?) – tuntuu vihdoinkin siltä, että olen päässyt aloittamaan kirjoittamisen kunnolla.

Ja onhan se niin, koska viimeiset kaksi kuukautta olen lähinnä kehittänyt kirjan maailmaa (mikä on myös tärkeää ja mielenkiintoista, mutta lopputuloksen kannalta turhempaa). Jos nyt tämä kirjoittamisinto kestäisi pitempään kuin kaksi päivää, olisin todella iloinen.

Tänä aamuna asetin tavoitteekseni kirjoittaa 1000 sanaa, ja luulin vähän aikaa, etten ollut saavuttanut tavoitettani, mutta hupsista – kun katsoin tämän päivän sanamäärän, se oli yli 2000 (vaikka teinkin puolet päivästä aivan jotain muuta kuin kirjoitin). Olen tyytyväinen itseeni.

Sitten, kun olen saanut epilogin kirjoitettua (tässä toivottavasti lähipäivinä), voin aloittaa alusta. Se on mukava ajatus, koska sen takia kirjan loppu ei ole koko jutun loppu, mikä on todella rauhoittavaa. Saan palata alkuun ja tehdä kaiken uudelleen hiukan eri tavalla (koska kirjan maailma on muuttunut ja kehittynyt niin paljon siitä, kun olen sen neljännen osan kirjoittanut joskus kahdeksannen ja yhdeksännen luokan aikana).

Sitten kun saisi vielä koulun ja läksyt sopimaan tämän kirjoittelun (ja sen aiheuttaman unirytmin) kanssa yksiin, elämä olisi täydellistä. Mutta kirjoittaminen sujuu jostain syystä parhaiten välillä 19:30-n.02:30, ja kun kirjoittaa, pitää kirjoittaa niin pitkään kuin vain jaksaa... (Olishan tässä aikatauluttamisessa jotain parantamisen varaa, jos kirjoitan karkeasti sanottuna tuolla välillä ja muun ajan teen muita asioita, ja sitten en "ehdi" tehdä läksyjä.... Hmmmm. Prioriteetit?)

Protudarra

(Tämä on siis vain oma kokemukseni, mutta halusin jakaa sen muille, kun eilen hehkutin protua. Nyt negailua. Ylämäen jälkeen tulee luonnollisesti alamäki, ja tässä siis minun alamäkeni leirin valtavan ylämäen jälkeen.)

Edellisessä postauksessa kerroin siitä, miten ihanaa protulla oli. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja on pakko palata takaisin harmaaseen arkeen.

Sunnuntain jälkeen arki on todellakin ollut harmaata. Viime viikko oli todella aurinkoinen ja helteinen, vähän liiankin täydellinen viikko kesäleirille (minä ainakin paloin auringossa lauantaina). Tänään taas – sadetta melkein koko päivä. Kummaa, miten sää sopii niin hyvin siihen, miltä minusta on tuntunut.

Alkukesästä en muista juuri mitään. Päivät kuluivat siinä kun kuluivat, kahlaten läpi harmaan sumun, yksin kotona päivästä toiseen. En pystynyt lähtemään talosta ulos ilman syytä. Ja nyt, protun jälkeen, tilanne on aivan sama – olen kotona enkä teidä, mitä voin tehdä.

"Protukrapulaksi" (a.k.a. protudarra) kutsutaan olotilaa, joka syntyy ihanan leirin jälkeen. Se on sitä, kun huomaa, että yhtäkkiä ei ole yhtään ihmistä, jota voisi halata. Sitä, kun yhdeksältä illalla huomaa, että on syönyt vasta aamupalaa. Kun itkee itsensä uneen ensimmäisenä yönä, kun käy yksin nukkumaan.

Kaikilla protukrapula ei tietenkään ilmene näin vahvana, ja minullekin tämä on ensimmäinen kerta (oman leirin jälkeen ei tullut juuri mitään sivuvaikutuksia). Mutta koska elämäni on sellaista kuin on, eikä ennen leiriäkään olo ollut mitenkään kehuttava, nyt tuntuu tältä. Eilen olin niin sekaisin kuin voi olla, enkä tajunnut mistään mitään (en ole edes varma, olinko hereillä eilen), mutta tänään tunteet ovat iskeneet pintaan täysillä. Olen itkenyt ainakin kuusi kertaa, ja haahuilen ympäri taloa tietämättä mitä ihmettä nyt teen. Kun en aktiivisesti ole yrittänyt saada ajatuksiani muualle (mikä on todella vaikeaa), olen lähinnä maannut lattialla itkien tai ihan muuten vain koska en jaksa pysyä pystyssä.

Tätä kirjoittaessa alkaa tuntua, että tämä ei ihan oikeasti johdu pelkästään protukrapulastani, mutta laitan oloni kuitenkin sen piikkiin – no, puoliksi ainakin. Sunnuntai-iltana nukkumaan käydessäni kirjoitin “Protu on ohi. En ole koskaan tuntenut olevani näin yksin.” ja se pätee vieläkin. Olen näinä kahtena leirin jälkeisenä yönä nukkunut yhteensä 24 tuntia, ja hereillä ollessani toivon lähinnä, että voisin nukkua, että ei tuntuisi näin pahalta.

Osittain tämä olo johtuu siitä, että itsetuntoni on suoraan sanottuna täysin scheiße, ja koska noin 90% ihmissuhteistani (perhe poisluettuna) on loppunut ennen kuin olisin halunnut. Ehkä sen takia olen niin vakuuttunut siitä, että tämä oli nyt tässä ja kaikki vihaavat minua. Vaikka jollain tasolla tiedän, että asia on päinvastoin, mutta sellaisia ajatuksia on vaikea estää (koska ne tulevat niin luonnostaan, heti ja automaattisesti).

Ja tämä kaikki vain sen takia, että viime viikko oli elämäni paras viikko. Onko näin tunteminen siis sen arvoista?

Perchale, kyllä on. Sillä samalla tavalla kuin kaikki hyvä loppuu aikanaan, loppuu myös paha olo joskus. Harmi vain, että alhaalta ylöspäin on niin paljon vaikeampi tulla kuin ylhäältä alas mielialojeni vuoristoradassa.

Mutta kyllä tämä tästä. Kymmenessä vuodessa.

Kertomuksia kesästä (ja Protusta!)

Tämä kesä alkoi sillä, että ensimmäisellä viikolla olin kolme ja puoli päivää Helsingissä. Ensin päivä kaverin kanssa, ja viikonloppu tiimimiitissä.

Sen jälkeen olin kotona neljän seinän sisällä viikon, mutta kävin sunnuntaina kahden koulukaverin kanssa baarissa ensimmäistä kertaa elämässäni (bar Suxes, jossa oli varainkeruuilta Turku Priden järjestämiseksi).

Sitten olin juhannukseen asti neljän seinän sisällä lähinnä koiran kanssa kaksistaan. Isosisko ei asu enää kotona (mutta oli loman ekalla viikolla käymässä), pikkusisko on vieläkin poikaystävänsä luona (lähti sinne kesäkuun alussa) ja vanhemmat olivat päivisin töissä. Koska itse heräsin vasta puolenpäivän aikaan, näin heitä vain iltaisin. Tuli katsottua paljon Netflixiä.

Juhannuksen vietin mökillä vähän erilaisessa seurassa kuin viime vuonna: mummon, papan ja perheeni lisäksi paikalla oli myös pikkusiskoni poikaystävä, yksi isosiskoni kavereista, papan kaksoisveli ja päivällä näin kahta pikkuserkkuani vanhempineen. Uimassa en käynyt, koska vesi oli ihan sairaan kylmää.

Pipsakin pääsi mökille :) 

Juhannuksen jälkeen olin lähes koko viikon yksin kotona, yhtenä päivänä menin yhden entisen luokkalaiseni yllätyssynttäreille, ja lauantaina kahden koulukaverin kanssa suuntana oli Helsinki Pride! (Kuva meistä löytyi täältä.)

Sunnuntaina alkoikin sitten kesän kohokohta: Protuleiri, jossa olin uutena apuohjaajana. Itselläni ei ollut siellä kameraa mukana, joten kuvia sieltä ei minulla juurikaan ole.

Mutta viikko oli silti aivan mahtava, mielettömästi parempi kuin oma protuleirini silloin joskus sata vuotta sitten. Tosin vähäuninen (eli väsyttävä) ja jossain väleissä rankka, mutta suurimmaksi osaksi todella hauska, ajatuksiaherättävä, mielenkiintoinen ja ihana. Tiimin (joka koostuu seitsemästä ihmisestä: kaksi ohjaajaa, viisi apparia) kanssa tavattiin jo keväällä ja olin kaikki tavannut vähintään kerran ennen leiriä, osan kaksikin, joten vain meidän viisitoista leiriläistä (ja kokit) olivat täysin uusia tuttavuuksia.

Viikon aikana tapahtui kaikenlaista ihanaa, jännittävää, hauskaa, mukavaa, säikäyttävää, ärsyttävää, outoa, naurattavaa, itkettävää, hämmentävää, surullista, ratkiriemukasta, tuskastuttavaa, nolostuttavaa... tuntuu nyt, että olen menneen viikon aikana tuntenut enemmän tunteita kuin koko alkukesänä, ja ehkä juuri sen takia tämä päivä on tuntunut todella tyhjältä ja pysähtyneeltä.

Koskapa meidän leiriläiset olivat ihania <3 äänekkäitä ja hyvin energisiä kyllä, mutta osasivat myös olla hiljaa ja kuunnella toisiaan (ja kaikki nukkuivat jopa viimeisenä yönä). Unohtui usein, että lähes kaikki ovat oikeasti vasta menossa yhdeksännelle luokalle, tuntui tosi usein että olisi vain pari vuotta itseä nuorempien seurassa. Vaikka oli myös paljon niitä hetkiä, jolloin varmasti uskoi, että olivat neljä vuotta nuorempia kuin minä (mutta juuri siksi olitte niin suloisia!).

Ja entä tiimi sitten... se, että olin tiimissä enkä leiriläisenä, vaikutti hyvin oleellisesti leirikokemukseen. Kuten myös se, että oli varmaan miulle sopivin tiimi mitä voi olla. Kaikki olivat tosi ihania ja teidän takia en tullut hulluksi tai mennyt johonkin nurkkaan istumaan kun leiriläiset riehuivat. Teitä saan kiittää siitä, että pystyin itkemään oikeasti ja kunnolla. Haluaisin pahoitella sitä, millainen olin viimeisinä päivinä, vaikka ette tuntuneet olevan siitä milläännekään. Yritän saada ne kehulaput kirjoitettua...!

Viikon aikana sain viettää paljon aikaa todella ihanien ja mahtavien ihmisten seurassa, halailla tosi paljon (vaikka sekään ei välillä tuntunut riittävän), mahautua, itkeä, jakaa tarinoita omasta elämästäni, olla oma itseni, nauraa tyhmillekin jutuille, moshata niskani kipeäksi (MATO!), laulaa enemmän kuin pitkään aikaan, kuunnella muiden mielipiteitä, ajatella asioita uudestaan ja tietää, että kuu on juustoa, perchale.

Kiitos kaikille tästä ihanasta kokemuksesta. Olette tärkeitä. <3

meidän tiimi <3 (Belindan kameralla otettu kuva)

Pariisissa hyvä, mutta kotona paras

Eli tässä nyt viimein se, mitä lupasinkin: Pariisinmatka! Tämä on sitten pitkä juttu, mutta niin oli myös matka!
(Ne kuvat, joissa olen itse, eivät ole minun ottamiani, niin yllättävää kuin se onkin.)

Lauantai 16.5.

Herätys soi klo 04:15. Aamun hommana ei onneksi ollut pakkaaminen, vaan pelkästään pukeutuminen ja lähtö ulos talosta kaikkien matkatavaroiden kanssa (se sentään onnistui).
Lentomme laskeutui Paris de Gaullen lentokentälle joskus yhdentoista kieppeillä. Haimme matkatavaramme ihan normaalisti, mutta lentokentältä poistuminen oli jännittävää, koska ensimmäisillä uloskäynneillä seisoi maastopukuisia miehiä isot aseet kädessä. Liikennekin oli pysähtynyt lentokentän edessä, ja me saimme kuitenkin varattua itsellemme taksin. Siinä sitten odoteltiin jonkin aikaa, kunnes tilanne oli ohi. Meille selvisi myöhemmin, että tilanteen syynä oli ollut lentokentälle jätetty epäilyttävä paketti.

Hotellimme Hotel des 3 Nations oli niin keskustassa, että Notre Damelle pystyi kävelemään (siksikin koska siinä vaiheessa viikkoa jaksoi kävellä). Olimme ennen matkaa katsoneet dokumentin Notre Damesta, mutta olin silti vaikuttunut sen koosta ja sisätilan tunnelmasta.

Notre Damen jälkeen käväisimme istumassa Seinen rannassa yrittämässä kuunnella matkaesitelmiä, mutta kuulimme oikeasti vain paikallisten musiikin, jota soittivat portaiden yläpäässä vahvistimella, sekä takanamme parin minuutin välein kulkevat, täyteen turisteja ahdetut jokilaivat. Sieltä suoriuduimme ensimmäisen metromatkamme myötä takaisin hotellille.

Näkymä hotellihuoneen ranskalaiselta parvekkeelta.

Sunnuntai 17.5.

Hotellin aamiaistarjoilu oli hyvä, vaikka ei ollutkaan mitenkään kattava: joka aamu croissantteja, patonkia ja appelsiinimehu/tee/kahvi/kaakao. Sillä pärjäsi yllättävän hyvin!
Matkasimme heti aamupalan jälkeen Musée d'Orsayta kohti, ja matkalla sinne bongasimme ensimmäisen lukkosillan (jonka nimi varmaan unohtui kaikilta).

Musée d'Orsay oli paljon suurempi, hienompi ja vaikuttavampi kuin olin osannut odottaa – aivan kuten kaikki muukin Pariisissa (myös itse kaupunki).  Käveltyämme ensin museon alemmissa kerroksissa kiipesimme ylimpään kerrokseen katsomaan impressionistien maalauksia. Se osio kiinnosti itseäni eniten, sillä matkaesitelmäni käsitteli suurimmaksi osaksi impressionismia ja impressionisteja. Olin siis tutkinut aihetta hyvin ennen matkaa, ja luulen, että sen vuoksi juuri Musée d'Orsay oli matkan mieluisin paikka. Lisäksi toisena päivänä jaksoi vielä vaikuttua kaikesta uudesta ja hienosta.

Kuulijat näyttävät kiinnostuneilta...

Musée d'Orsayn ja latinalaiskorttelissa syödyn lounaan jälkeen suuntasimme kohti Sainte Chapellea. Matkalla näimme sen oikean lukkosillan (Pont des Arts), mistä koko lukkovillitys on alkanut. Vaikka sillan kaiteita oli yritetty suojella innokkailta lukonkiinnittäjiltä, näkyvissä oli paljon lukkoja, joissa päiväys oli vuodelta 2015.

Sainte Chapellessa luulin ensin alakerran kryptaa koko kappeliksi, minkä vuoksi vaikutuin syvästi astuttuani kapeiden kierreportaiden yläpäässä sijaitsevaan kappeliin. Lasimaalaukset olivat siellä paljon vaikuttavammat kuin missään muussa paikassa, jossa kävimme.

Alakerran kryptan katto... 

...ja yläkerran kappelin lasimaalaukset.

Sainte Chapellen jälkeen kävimme vielä Eiffel-tornissa portaita pitkin toiseen kerrokseen – olisimme menneet kolmanteenkin, mutta toisessa kerroksessa sijaitseva lipunmyynti oli suljettu, eikä ylös päässyt kuin hissillä.

Maanantai 18.5.

Vuorossa oli Musée du Louvre. Lippujonot olivat lyhyemmät kuin mihin olimme henkisesti varautuneet, mutta ryhmän kanssa oli pientä säätöä. Lopulta menimme vain yksitellen sisään henkilöllisyystodistuksia näyttämällä (koska Pariisissa pääsee lähes kaikkiin museoihin ym. ilmaiseksi, jos on ikää 18-24 vuotta).

Muumiokissa!

Siellä väkijoukon takana se Mona Lisa pilkottaa...

Yksityiskohta lasimaalausikkunasta... aika jännä aihevalinta.

Olihan Louvre hieno ja mahtipontinen paikka nyt vähintään, mutta minusta siellä oli liikaa kaikkea joka puolella. Enää ei pystynyt olemaan yhtä vaikuttunut kuin ensimmäisinä päivinä. Kun kaikki upeat taideteokset ja mielenkiintoiset historialliset esineet on laitettu samaan paikkaa, mieleen ei jää kauheasti asioita. Ehkä siinä myös oli koko ajan niin vaikuttunut ja ihmeissään itse rakennuksestakin ja sen valtavuudesta, niin oli vaikea vaikuttua mistään enää enempää.
Louvren jälkeen metro vei meidät Montmartrelle katsomaan Sacre-Coeuria. Se ei ollut niin vaikuttava kuin olin kuvitellut (olimme siitäkin katsoneet dokumentin ennen matkaan lähtöä), eikä sisätilassa saanut valokuvata. Kävelimme sen läpi niin nopeasti, että muistan sisältä vain sen, että siellä oli aasialaisturisteja, jotka ottivat kuvia kännykkäkameralla.
Vaikka sisätila ei ollutkaan samalla tavalla vaikuttava kuin Notre Damen valtavuus tai Sainte Chapellen lasi-ikkunat, hiljaisuus oli kyllä nautittavaa. Oli rentouttavaa olla hetki paikassa, jossa ei koko aikaa joka puolella puhuttu (ja vielä vierailla kielillä).

Tämä oli kamala VALE! Portaita oli 105.

Tiistai 19.5.

Päivämatka Givernyyn Monet'n puutarhaan oli kovin lyhyt. Tulimme aikaisin pois sieltä, joten vapaa-aikaa jäi paljon. Lähdimme Gare St. Lazarelta, ja menimme Vernonin kylästä bussilla Givernyn kylään, jossa Monet'n puutarha siis sijaitsee. Esitelmäni Monet'sta pidin sen jälkeen, kun olimme käyneet herran talossa sisällä ja katsastaneet ja valokuvanneet mannermaista eurooppalaista puutarhaa – sen jälkeen menimme kuuluisalle lummelammikolle japanilaisvaikutteiseen vesipuutarhaan. Siellä ollessamme alkoi sataa, joten emme viettäneet puutarhassa kovin pitkää aikaa.

Keskiviikko 20.5.

Versaillesin palatsi sijaitsi sen verran kaukana hotelliltamme, että oli lähdettävä aikaisemmin kuin minään muuna aamuna. Palatsi aukesi yhdeksältä, ja olimme siellä kymmentä vaille. Ryhmän ja lippujen puuttumisen kanssa oli taas kerran ongelmia, ja taas kerran pääsimme sisään ilmaiseksi.
Pitkistä jonoista huolimatta pääsimme sisälle nopeasti, ja Versailles oli palatsina mukavampi (eli helpompi käsittää) kuin Louvre. Kuninkaiden asunnosta museoksi muutetussa palatsissa oli paljon vähemmän huoneita, ja muutenkin paljon vähemmän katseltavaa. Sitä olisi varmaan riittänyt palatsin puutarhassa, mutta sade alkoi lähes heti, kun astuimme pensasaitojen keskelle. Siitä huolimatta kävelimme jonkin aikaa pensaistossa.

Versaillesista päädyimme erään brasserien kautta Musée Picassoon, jonne pääsimme taas ilmaiseksi. Vaikka se onkin maailman suurin Picasso-museo, olin odottanut sen olevan suurempi (vaikka rakennus olikin nelikerroksinen, valkoiset seinät saivat huoneet näyttämään tyhjiltä).

Torstai 21.5.

Heräsimme aamulla toisen hotellissa majailevan suomalaisryhmän opettajan möreään bassoon: "viistoista yli on viistoista yli eikä kuustoista tai seitsemäntoista yli!"
Aamupalan jälkeen kävelimme Musée des Arts et Métiersiin, jossa oli suurempi väenpaljous kuin olimme odottaneet. Suurin osa näistä ihmisistä kuului koululaisryhmiin.
"Tekniikan Louvressa" oli niin paljon kaikkea kiinnostavaa mutta niin vähän aikaa, ettei ehtinyt jäädä tutkimaan mitään kunnolla, mikä oli kovin sääli.

Musée des Arts et Métiersiltä kävelimme Pompidou-keskukseen, jonne pääsimme taas ilmaiseksi. Sieltä ylhäältä oli mukavat näköalat, mutta hieman turhan kuuma ja tunkkainen ilma.

Sitten menimme metrolla katsomaan Paris philharmonien uutta rakennusta.

Rambuteaun metroaseman hienot valot

Paris philharmonien uusin rakennus (avattu tammikuussa 2015)

Klo 20:00 lähdimme taas kohti Eiffel-tornia. Menimme nyt ylimpään kerrokseen pelkästään hissillä, koska emme olleet varmoja, olisiko yhdistelmälippuja voinut ostaa jostakin ja jos niin mistä lipunmyynnistä.
Ylin kerros oli paras kerros, tykkäsin todella paljon siitä, miten siellä tuuli.
Alas tulimme hissillä toiseen kerrokseen ja juoksimme (siis 2/7 meistä) siitä portaat alas (vältimme samalla pitkän odotusajan toisen kerroksen hisseillä).
Tornin alla iskivät heti eiffeltornirihkamakauppiaat. Illalla ja pimeässä torni oli kyllä aivan erilainen ja paljon näyttävämpi kuin oli ollut päivällä.

Perjantai 22.5.

Viimeinen virallisen ohjelman päivä alkoi metromatkalla katsomaan Galleries Lafayettea (joka on maailman ensimmäinen tavaratalo ja muuta sellaista, kallista siellä ainakin oli). Ehdimme katselemaan hieman ympärillemme, mutta emme ostaneet mitään.

Meillä oli ryhmävaraus Musée de l'Orangerieen (museo, jossa on näytteillä mm. Monet'n suurimmat lummelampityöt), ja siellä kaikki sujui hyvin. Monet'n lummemaalaukset olivat todella vaikuttavia, ja olisin vuonut istua siinä "impressionismin sikstiiniläiskappelissa" kauemminkin, jos ihmisiä olisi ollut vähemmän. Vaikka siellä olikin oikeastaan vähemmän ihmisiä kuin muissa paikoissa, joissa kävimme, tyhjempi tila olisi tuntunut niin paljon erilaiselta.

Musée de l'Orangeriesta kävelimme Champs-Elyseetä pitkin Riemukaarelle, mutta ylös emme kiivenneet.

Maattuani hotellilla pari tuntia lähdimme matkan päätösaterialle. Ravintola, jonne menimme, vaikutti hienommalta kuin ne brasseriet (normaalien ihmisten lounaspaikat), joissa olimme muuten matkan aikana käyneet, ja ruoka olikin onneksi hintansa veroista.

Jälkkäriä, nami!

Lauantai 23.5.

Matkan viimeisenä päivänä lähdimme porukalla La Défenselle, joka on iso ostoskeskus ykkösmetron toisessa päässä.

Sieltä hajaannuimme vähän, ja lähdin yhden muun ihmisen kanssa etsimään Moulin Rougea Montmartrelta. Emme sitä löytäneet, koska sitä ei ollut merkitty karttaani...

Etsinnästä luovuttuamme aioimme tehdä pitkän ja antoisan metroreissun, mutta nousimme epähuomiossa väärään metroon ja jouduimme siten muuttamaan suunnitelmaa. Päädyimme lopulta kävelemään hotellin ympäristöön pariksi tunniksi.

Vaikka ei olekaan mylly, ainakin se on punainen.

Lentokentälle lähdimme aivan ajoissa, eikä siellä sillä kertaa ollut asemiehiä. Lento oli Helsinki-Vantaan lentokentällä jonkin verran yhdentoista jälkeen, joten jouduimme odottamaan puoli yhdeltä lähtevää bussia hetken. Turussa oltiin kolmen aikaan sunnuntaiyönä. Otin taksin kotiin, ja kotona olivat ovea avaamassa äiti sekä hyvin innokas Pipsa. Kotiin tuleminen tuntui todella mukavalta, ja tuli tälläkin matkalla todistettua, että ei ole oman sängyn voittanutta.