sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Identiteettikriisin jälkeen

Alkuun kuulumisia yleisesti, kun en ole kirjoittanut tänne oikeastaan mitään tänä vuonna:
Muutan elokuun alussa Helsinkiin (soluasuntoon Kontulassa, tiistaihin mennessä pitäisi varmistua asia - omalta puoleltani olen jo hoitanut kaiken). Koulu alkaa vasta syyskuussa tosin, mutta siinä on sitten toivottavasti tarpeeksi aikaa alkaa tottua uudessa kaupungissa asumiseen.

Ostin piirtopöydän. Pitää kohta alkaa pakata tavaroita muuttoa varten.


Identiteettikriisistä


Joskus vihasin nimeäni sen vuoksi, että joku viidennellä luokalla sanoi sitä tyhmäksi nimeksi.  Kuvittelin todella pitkään, että se oli syy, miksi en pitänyt nimestäni lainkaan seuraavat lähes kymmenen vuotta eteenpäin huolimatta siitä, että sen sanottiin useasti olevan kaunis nimi (en varsinkaan 16-vuotiaana osannut ottaa sitä kohteliaisuutena, koska eihän minulla ollut mitään tekemistä nimeni kanssa, kun en ollut edes itse saanut sitä päättää).
Myöhemmin olen ajatellut, että ehkä syntymänimeni vihaaminen ei johtunut ainoastaan siitä.

Yleensä siedän nimeäni (koska olen niin tottunut siihen), ja vihaankin sitä vain silloin, kun minun on pakko sanoa sen ääneen. Yleensä vain en pidä siitä.

Jaa miksi?

Koska se on tytön nimi.

Enkä minä ole tyttö.

Olen aika varma siitä, etten ole poikakaan. Sukupuoli on minulle ollut oikeastaan aina melko hämärä juttu, kun siitä ei ole vahvoja tunteita. En koe olevani tyttö, enkä poikakaan – ja se on vaikeaa. Muunsukupuolisuudesta (linkki tarkempaan selitykseen asiasta) ei kerrota koulussa, ja itsekin olen vasta hiljattain törmännyt yhtään mihinkään (edes englanniksi), missä asiasta puhuttaisiin. Meidän yhteiskunnassamme on niin vahvana tämä binäärinen sukupuolijärjestelmä, suomessa erityisesti, kun ei edes eroteta termejä sex ja gender (en ole ekspertti asiassa, mutta sex= biologinen sukupuoli, gender= kokemus omasta sukupuolesta).

Aloin kyseenalaistamaan sukupuoltani jo joskus protuleirini jälkeen, vuonna 2011. Olin pitkään sitä mieltä, että olin transpoika, koska en tuntenut olevani tyttö – ja ajattelin, että jos en ole tyttö niin en voi olla mitään muuta kuin poika. Se ei kuitenkaan lopulta tuntunut oikealta, ja aloin ajatella, että kai sitten olen tyttö.

Pitkään ajattelin olevani vain hämmentynyt cis tyttö, tai hakevani huomiota ajattelemalla, että en ollut tyttö. Täytettyäni kahdeksantoista minusta alkoi tuntua, että olin liian vanha kyseenalaistamaan sukupuoltani, ja ajattelin jopa etten voisi olla muunsukupuolinen kun kuulun jo seksuaalivähemmistöön (en tiedä, millä oikein perustelin sitä ajatusta koska nyt se kuulostaa suorastaan naurettavalta) –
mutta lopulta tumblr tuli pelastamaan minut näiltä ajatuksilta.
Muistan yhdenkin postauksen, jossa sanottiin, etteivät cis ihmiset kyseenalaista sukupuoltaan. Se sai minut ajattelemaan, että luultavasti cis ihmiset eivät myöskään ajattele sukupuoli-identiteettiään jatkuvasti yli puoli vuotta, ahdistu oman nimensä sanomisesta. Tai inhoa katsoa peiliin, vaikka olisi oikeastaan parempi itsetunto kuin silloin kuin oli ongelmia painon kanssa tai epävarma kauneudestaan – kun se inho, dysforia oikeastaan, johtuu muista syistä.

Osaan sukupuolestani varmasti sanoa vain sen, etten kuulu tähän binäärijärjestelmään – en pidä siitä, kun minua kutsutaan tytöksi, naiseksi, tai muuten määritellään se, mitä olen sen perusteella, miltä näytän. Jos haluaisin lokeroida itseni (ja minähän haluan), sanoisin olevani sukupuoleton.

Joskus tyttönä olemisessa on hyviäkin puolia, koska feminiinisyys on sentään joustavampi käsite kuin maskuliinisuus – esimerkiksi meikkaamista, pitkää tukkaa tai mekon/muiden hienojen vaatteiden käyttämistä ei pidetä outona, kun minut nähdään tyttönä. Mutta toisaalta haluaisin, että muutkin edes joskus pystyisivät näkemään minut sellaisena millainen tunnen olevani.

Nimi on minulle vaikea. Niin monet sukulaiset ja tuttavat sanovat sitä kauniiksi, varsinkin äiti. Ja siksi en ole pystynyt puhumaan siitä. Yritän aloittaa mielessäni keskusteluja: "hei mitä sanoisit jos vaihtaisin nimeni...", "en haluaisi että minua sanotaan tytöksi/siskoksi..." ja niin edelleen. Pelottaa, miten eri ihmiset reagoivat siihen.
Mutta viime aikoina nimeni sanomisesta ääneen on tullut raskasta. En halua sanoa sitä, en halua kirjoittaa sitä mihinkään, en halua rastittaa lomakkeissa "tyttö"-laatikkoa (mutta pakko on koska niin lukee passissa eikä kolmatta vaihtoehtoa ole). Kun olen joutunut esittelemään itseni, on pakko pitää tauko ennen kuin sanon sen, koska oikeasti haluaisin sanoa jonkin muun nimen, minkä vain, mutta en uskalla. Pelkään ihmisten olevan tuomitsevia, ja ettei kukaan ymmärtäisi (vaikka toisaalta haluaisin ajatella, ettei ole mitään aihetta pelätä).

Olen miettinyt näitä asioita ehkä jopa kauemmin kuin olen miettinyt sitä, millaisista ihmisistä pidän. Mutta vasta nyt vuoden 2016 alusta olen ajatellut tätä asiaa aktiivisesti suurimman osan ajasta.
Pääasia on kuitenkin se, että en ole tyttö, kiitos vain. Olen oppinut nielemään tyttömäiset nimitykset silmää räpäyttämättä, vaikka se särähtäisi korvaan. Ei se aina haittaa, koska olen niin tottunut siihen määritelmään – että sellaisena minut nähdään piste.

Helsinki Pridesta muistan selvästi kaksi tekstiä; genderqueer-lipun, jossa luki "break the binary" sekä kyltin, jossa luki suunnilleen "saatat nähdä minut naisena, mutta olen jotain muuta". Nämä koska ajattelin, että kunpa voisin itsekin sanoa jotain sellaista, kunpa uskaltaisin "tulla kaapista" sukupuoli-identiteettini kanssa. En ole koskaan kokenut tarvetta alkaa selittää kenellekään seksuaalista suuntautumistani, mutta sukupuoli-identiteetistä on aiheellistakin keskustella muiden kanssa (vaikka suomalaisilla ei olekaan ongelmia pronominien kanssa toisin kuin englanninkielisillä ihmisillä).

Se, ettei tulisi hyväksytyksi sellaisena kuin on, pelottaa aina.

En oikeasti kuvittele, ettei kukaan hyväksyisi minua tämän takia, mutta pelkään sitä joka tapauksessa. Siksi haluan olla kerrankin rohkea ja voittaa pelkoni. Edes nyt, kun kohta muutan pois kotoa ja elämääni tulee (toivottavasti) ihan uusiakin ihmisiä.

Minun nimeni on Myrsky.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Mut vaikka uskoisin ihmeisiin, en taikoja tehdä voi

Heipä hei taas pitkästä aikaa!

Sen kaikki varmasti uskovat, että koulun kanssa on paljon tekemistä, stressi ja ei jää aikaa muulle kuin kouluhommille, nyt kun kirjoitukset lähestyvät hurjaa vauhtia (ei niihin ole kuin neljä viikkoa. Hui!).

No, ehkä sen pitäisi olla niin, ettei ole aikaa muulle kuin kouluhommille. Sitten tulisi itsellekin sellainen olo, että yrittää ja on lukenut ja harjoitellut varmasti nyt kunnolla. Mutta kun se ei ole aivan niin. Toki on paljon tekemistä, vaikka tällä hetkellä on vain neljä kurssia lukujärjestyksessä. Silti olen tässä alle kahdessa viikossa kirjoittanut jo kaksi esseetä, tehnyt muutaman englannin ylioppilaskuuntelun ja kirjallisen osion, sekä olisi pitänyt tehdä kaksi pitkän matematiikan ylioppilaskoetta (ensimmäisen nähdessäni aloin itkeä, joten jätin sen suosiolla tekemättä...) – näiden lisäksi vielä muut kotitehtävät.

Viulua voisin ehkä soittaa, kun se taitaa vähentää stressiä. Ehkä, tai olen huomannut, että ainakin kun soittaa muualla kuin kotona niin unohtuu heti kaikki läksyihin liittyvät asiat. Kotona en siis ole paljoa soitellut – kun vapaa-aikaa on, lähinnä istun tietokoneen ääressä odottelemassa inspiraatiota, jos sellaista ei sattumalta ole juuri silloin. Olen kuluneiden kahdeksantoista päivän aikana kirjoittanut vasta nelisentuhatta sanaa. Ei kovin kehuttava suoritus, mutta ei ole ollut kirjoitusinspiraatiota. Toisaalta sain kuudennen luvun kirjoitettua, seitsemännessä mennään, joten tuntuu välillä että ehkä tästä jotain joskus tulee.
Piirtämistä olen harrastanut vähän enemmän – ja pari päivää ennen uuttavuotta aloitin 3D-grafiikan mallintamisen harjoittelemisen Blender-nimisellä ohjelmalla. On ärsyttävää, että hyviä, selkeitä tutorialvideoita on Youtubessa vähän ja suurin osa on niin edistyneille käyttäjille, etten pysy perässä siinä, mitä ohjeistetaan, tai en saa asetuksiani toimimaan samalla tavalla, vaikka teen täsmälleen niin kuin videossa näytetään.

Stressiä sitten taas on enemmän kuin toivoisi. Stressaan siitä, että kohta stressaan. Ylioppilaskirjoituksissa pitäisi pärjätä hyvin, ja sitten on se opiskelupaikan valinta, mitä tässä nyt neljä vuotta lukiota käytyäni on ollut aikaa miettiä ja tuumailla perin pohjin. Onko minkäänlaista päätöstä syntynyt? Olenko vihdoin keksinyt, mitä haluan?
En.
Se jos mikä ärsyttää. Varsinkin, kun luulen sen suurelta osin johtuvan siitä, etten vain osaa haluta mitään riittävästi. Yleensä kun päätökset voi muodostaa muiden halujen kompromissina, tai kysellä muilta, mitä pitäisi tehdä ja sitten miettiä, miten ne voi yhdistää. Tai jotain sellaista kuitenkin. Kun sitten taas tässä Suuressa Valinnassa pitäisi ensisijaisesti miettiä, mitä minä itse haluan. Ei sitä, mitä naapurin pikkuserkun pojan koiranhoitaja on sanonut hyväksi vaihtoehdoksi.
Ja kun ei sekään riitä, että miettii vain mitä itse haluaa. Niistä asioista, joita haluaa, pitää miettiä, mitkä vaihtoehdot ovat mielekkäitä, riittävän kiinnostavia ja kannattavia tulevaisuutta miettien. Jos siis ensin edes osaisi sanoa, mitä haluaa. On liikaa vaihtoehtoja, mitä jos olisinkin hyvä tuossa, mutta kun pidän tuosta enemmän. Haluan tuota, mutta onko siitä työksi? Kannattaisiko mieluummin mennä opiskelemaan jotain missä vain on "ihan hyvä" ja tehdä kivoja ja kiinnostavia asioita sitten vapaa-ajalla?
Entä sitten, kun on "ihan hyvä" todella monessa ihan kiinnostavassakin asiassa? Niistäkin pitää valita yksi. Mennä pääsykokeisiin. Töihin, jos haluaa pystyä muuttamaan pois kotoa. Onko kesällä aikaa mennä protulle? Jaksanko? Mitä jos en löydä töitä tai vain tajua hakea ajoissa?

Epävarmuus on ahdistavaa. Kun ei voi tietää, mitä nurkan takana on odottamassa. Yrittää suunnitella pitkäjänteisesti, mutta se alkaa ahdistaa, kun ei voi mitenkään tietää, millaista säätä on luvassa kahden viikon päästä. Mitä jos jotain kamalaa tapahtuu? Tai jotain ihanaa?

Olen alkanut huomata, etten olekaan enää kovin teini. Ehkä myös koska teiniyteeni liittyi vahvasti todella vahvat tunteet kuten järisyttävä ahdistus, luomisen tuska, tajunnanräjäyttävä rakkaus ja murskaava epätoivo. Niihin ylä- ja alamäkiin verrattuna kaikki tuntuu nykyään harmaalta puurolta. Samanlaiselta päivä toisensa jälkeen. En usko, että tämän viikon torstai eroaa paljoakaan jostain marraskuun torstaista – aivan kuten kaikki tämän vuoden kuluneet kahdeksantoista päivää, en muista niistä juuri mitään. Viikonpäivät muuttuvat päässäni identtisiksi, samanlaiseksi mössöksi. Lumen läpi kouluun, kotiin, harrastuksiin. Samaa viitenä päivänä viikossa.

On kummallista, miten paljon rankemmalta koulu on tuntunut tänä vuonna viime vuoden loppuun verrattuna, vaikka lukujärjestys on sama. Stressiä vain on enemmän. Pelkään romahtavani huolteni alle ennen kuin jakso loppuu.

Hyviin asioihin tänä vuonna on kuulunut lumi, ehdottomasti.

Viikonloppuna olin pitkästä aikaa valokuvaamassa ulkona. Tuli kuvattua niin talvisia maisemia kuin Pipsaakin, ja vieläpä sekä lauantaina että sunnuntaina.
Tuntuu suorastaan kummalliselta, että on niin valoisaa. Vaikka aurinko laskee neljän aikoihin, lumi valaisee yllättävän paljon. Hiljaisuus on myös ihmeellistä. Sitä ei koskaan muista, kunnes sen kokee uudelleen. Aamulla kouluun mennessäni kesti hetki tajuta, että hiljaisuus johtui lumesta – autojen ääniä ei kuulunut missään.



Niin, ja itse asiassa se, minkä vuoksi alun perin aloin tänään kirjoittamaan blogitekstiä oli asia sellainen, että olisiko halukkaita lukemaan kirjaani, muutaman ensimmäisen luvun nyt ainakin. Haluan lähinnä saada muiden ajatuksia siitä, millainen tarina ja sen maailma lukijasta on – haluan varmistua, että sitä ymmärtää, ja että onhan se mielenkiintoinen, ja korjata maailmani kummallisuudet, joita en itse huomaa (jos eivät ole tarkoituksellisia).

Kuulostaa ihan mainokselta (ja kai tämä sellainen onkin?), mutta jos kiinnostaa lukea (keskeneräistä) fantasiatarinaa, laita vaikka facebookissa viestiä tai missä vain. (Haluaisin kovasti, että joku muukin lukisi kuin perheenjäsenet, joille voin tökätä tekstin eteen ilman mainostusta... Myös sen takia, että kirjani on minulle niin tärkeä ja suhtaudun siihen niin intohimoisesti, että haluaisin 1.pystyä juttelemaan siitä jonkun muun kuin itseni kanssa, 2.pystyä puhumaan siitä koska olen fani (oma kirjani on ainoa asia, jota olen koskaan pystynyt sanomaan fanittavani, ja olen myös sen ainoa fani. Molemmissa on sekä hyvät että huonot puolensa...onko kummallista fanittaa omaa teostaan...?) ja 3.koska se on ollut niin tärkeä niin pitkään, luulisi sen olevan hyvä keino tuntea minut paremmin? Puhuminen myös auttaa ajatusprosessia! Olen jutellut pitkät pätkät kielten ja kulttuurien rakenteista, oudoista kielioppisäännöistä, uskonnosta, jumalista, maantiedosta ja vaikka mistä muusta kirjani suunnittelun takia. Argh! Maailmojen rakentaminen on niin mielenkiintoista, että räjähdän! Kirjoittaisin tästä mielelläni vaikka seuraavat kaksi tuntia.)

No, vaikka kukaan ei haluaisi lukea, kaikki jossain lähistölläni oleilevat tulevat kuulemaan siitä joka tapauksessa jossain vaiheessa, halusivat tai eivät. On vaikeaa olla puhumatta asioista, joihin suhtautuu intohimoisesti.

Jos istun kiltisti, saanko nakinpalan, jota heiluttelet  nenäni yläpuolella?