keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Protudarra II

Protu oli ja meni. Taas. Olin vastuullinen aikuinen, hoidettiin tiimin kanssa homma kotiin, mitään pahaa ei tapahtinut, päästiin Vaasaan juhannuspäivänä, ja ainakin itse pääsin kotiin ihan onnistuneesti.

Kesti viikko, että aloin tajuta, että se oli nyt siinä.

Tää olo saattaa osittain johtua myös mielenterveysongelmista tai jostain (nyt ehkä valutaan taas siihen mielentilaan, missä en pysty tekemään asioita), mutta joka tapauksessa leiri loppui hyvin äkillisesti.

Niin nopeasti, että itselleni tuntuu lähes vakuuttavalta ajatella, että kaikki vihasivat minua ja nyt sen huomaa, että niin, ei kai se voinut kestää kuin sen hetken. Koska jotenkin se tuntuu jo niin kaukaiselta, kuin unelta, miten niin joku oikeasti ajattelisi minusta niin hyviä asioita?

Osa minusta tietää, että sellaiset ajatukset ovat melko perättömiä, mutta juuri päinvastoin ajatteleva osa on korottanut ääntään. Tiedostan, että ilman leirin velvoitetta suurin osa vain jatkaa elämää kuten ennenkin. Muilla ihmisilläkin on elämä, ja ne asuvat kaukana, miksi ne minusta välittäisivät? Tajusin jo leirillä, että se leiri oli yksi ainoita asioita, mikä meillä oli yhteistä. Ja ihmissuhteet, jonka osapuolilla ei ole juuri mitään yhteistä, eivät kestä kauaa.

Protun jälkeisessä elämässä siitä, että kiintyy ihmisiin liikaa ja liian nopeasti on vain haittaa. On niin vaikea hyväksyä  se, että ehkä jotkut ihmissuhteet eivät kestä pitkään vaikka kuinka välittäisin jostakusta. Että vaikka minä kuinka haluaisin pysyä yhteydessä ihmisiin niin se, että jos en itse jaksa aina olla se, joka pitää sitä yhteyttä yllä, se yhteys ei pysy yllä. Jotenkin tämä tuntuu olevan toistuva teema kaikissa ihmissuhteissani, ja minulle todella iso henkinen ongelma (ollut jo pitkään), ja yksi syy sille, minkä vuoksi toisinaan ajattelen tietäväni, että ihmiset oikeasti vihaavat minua.

Varsinkin tässä tilanteessa tämä on ikävää – kun ei ole päivärutiinia, johon palata, ja joka veisi ajatukset muualle. Kun ei ole samalla tavalla koko ajan ihmisiä ympärillä kuin leirillä, kun yhtäkkiä oletkin taas vastuussa vain itsestäsi ja alkaa paluu ahdistukseen ja elämään, jossa täytyy ajatella asunnon vuokraamista, tulevaisuutta pitkällä tähtäimellä, opiskelua, tutkimuksia, raha- ja vakuutusasioita, ja sitä että miksen hitto pysty mihinkään ja miksi minä en pärjää elämässä, kun muut pärjäävät.

Tiesin jo silloin, kun viime talvena ilmoittauduin koulutuksiin, että todennäköisesti tuntisin taas näin. Että tulisin itkemään protun jälkeen. Mutta se ei tarkoita, että olisin osannut yhtään enempää varautua näihin tunteisiin tai tähän protudarraan. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö olisi valmis kokemaan tätä kaikkea uudelleen (koska se on tämän arvoista).

En jaksa enää. Vaikka on ehkä toisaalta loogista, että juuri minä olen se, joka alkaa järkätä tapaamisia tai yrittää pitää ihmissuhteita yllä (koska tuntuu, että minä epätoivoisimmin yritän roikkua niissä kiinni), se on henkisesti niin raskasta tässä kohtaa, että en tiedä, mitä teen. Nyt vielä tuntuu, että se voisi olla sen arvoista, mutta jos muut eivät halua sitä, niin miksi edes yrittää?

Ihmisistä irti päästäminen on vaikeimpia asioita elämässä, ja tällä kertaa se tuntuu erityisen vaikealta juuri siksi, miten nopeasti kaikki päättyi.

Me olimme vain hetken
kuin tähdenlento
ehkä siksi se sattuu
niin, etten henkeä saa 
jäädäkö tähän päivään