Protudarra II

Protu oli ja meni. Taas. Olin vastuullinen aikuinen, hoidettiin tiimin kanssa homma kotiin, mitään pahaa ei tapahtinut, päästiin Vaasaan juhannuspäivänä, ja ainakin itse pääsin kotiin ihan onnistuneesti.

Kesti viikko, että aloin tajuta, että se oli nyt siinä.

Tää olo saattaa osittain johtua myös mielenterveysongelmista tai jostain (nyt ehkä valutaan taas siihen mielentilaan, missä en pysty tekemään asioita), mutta joka tapauksessa leiri loppui hyvin äkillisesti.

Niin nopeasti, että itselleni tuntuu lähes vakuuttavalta ajatella, että kaikki vihasivat minua ja nyt sen huomaa, että niin, ei kai se voinut kestää kuin sen hetken. Koska jotenkin se tuntuu jo niin kaukaiselta, kuin unelta, miten niin joku oikeasti ajattelisi minusta niin hyviä asioita?

Osa minusta tietää, että sellaiset ajatukset ovat melko perättömiä, mutta juuri päinvastoin ajatteleva osa on korottanut ääntään. Tiedostan, että ilman leirin velvoitetta suurin osa vain jatkaa elämää kuten ennenkin. Muilla ihmisilläkin on elämä, ja ne asuvat kaukana, miksi ne minusta välittäisivät? Tajusin jo leirillä, että se leiri oli yksi ainoita asioita, mikä meillä oli yhteistä. Ja ihmissuhteet, jonka osapuolilla ei ole juuri mitään yhteistä, eivät kestä kauaa.

Protun jälkeisessä elämässä siitä, että kiintyy ihmisiin liikaa ja liian nopeasti on vain haittaa. On niin vaikea hyväksyä  se, että ehkä jotkut ihmissuhteet eivät kestä pitkään vaikka kuinka välittäisin jostakusta. Että vaikka minä kuinka haluaisin pysyä yhteydessä ihmisiin niin se, että jos en itse jaksa aina olla se, joka pitää sitä yhteyttä yllä, se yhteys ei pysy yllä. Jotenkin tämä tuntuu olevan toistuva teema kaikissa ihmissuhteissani, ja minulle todella iso henkinen ongelma (ollut jo pitkään), ja yksi syy sille, minkä vuoksi toisinaan ajattelen tietäväni, että ihmiset oikeasti vihaavat minua.

Varsinkin tässä tilanteessa tämä on ikävää – kun ei ole päivärutiinia, johon palata, ja joka veisi ajatukset muualle. Kun ei ole samalla tavalla koko ajan ihmisiä ympärillä kuin leirillä, kun yhtäkkiä oletkin taas vastuussa vain itsestäsi ja alkaa paluu ahdistukseen ja elämään, jossa täytyy ajatella asunnon vuokraamista, tulevaisuutta pitkällä tähtäimellä, opiskelua, tutkimuksia, raha- ja vakuutusasioita, ja sitä että miksen hitto pysty mihinkään ja miksi minä en pärjää elämässä, kun muut pärjäävät.

Tiesin jo silloin, kun viime talvena ilmoittauduin koulutuksiin, että todennäköisesti tuntisin taas näin. Että tulisin itkemään protun jälkeen. Mutta se ei tarkoita, että olisin osannut yhtään enempää varautua näihin tunteisiin tai tähän protudarraan. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö olisi valmis kokemaan tätä kaikkea uudelleen (koska se on tämän arvoista).

En jaksa enää. Vaikka on ehkä toisaalta loogista, että juuri minä olen se, joka alkaa järkätä tapaamisia tai yrittää pitää ihmissuhteita yllä (koska tuntuu, että minä epätoivoisimmin yritän roikkua niissä kiinni), se on henkisesti niin raskasta tässä kohtaa, että en tiedä, mitä teen. Nyt vielä tuntuu, että se voisi olla sen arvoista, mutta jos muut eivät halua sitä, niin miksi edes yrittää?

Ihmisistä irti päästäminen on vaikeimpia asioita elämässä, ja tällä kertaa se tuntuu erityisen vaikealta juuri siksi, miten nopeasti kaikki päättyi.

Me olimme vain hetken
kuin tähdenlento
ehkä siksi se sattuu
niin, etten henkeä saa 
jäädäkö tähän päivään

silti vähän pelottaa, et mikä seuraavaksi romahtaa

Olen nyt pari tuntia kuunnellut Haloo Helsingin uutta albumia yrittäen lopettaa itkemisen, mutta mikään ei oikein tunnu auttavan. Tänään tällaisissa fiiliksissä

Silloin, kun tuntuu pahalta, pahimmalta tuntuu se, että en voi puhua siitä kenellekään.

Siihen on useampia syitä, ja tavallaan tiedostan kyllä jollain tasolla, että ne on "vain pään sisällä", mutta kun sitten ajattelee, että niin kaikki muutkin ajatukset on siellä pään sisällä, niin mitäs sitten tehdään.
- mutta kun muille soittaminen/tekstaaminen ei oikeastaan juuri auta kuin sen aikaa, kun sitä tekee
- ei tää oikeesti niin pahalta tunnu et tarvis tehdä jotain. Koska kuitenkin silloin kun tekee jotain kääntääkseen ajatukset johonkin muualle, niin se auttaa sen aikaa, kun sitä tekee. Mutta ei voi tehdä pitkään koska tulee vielä pahempi mieli siitä, että tekee jotain, mutta ei sitä, mitä pitäisi olla tekemässä.
- miks miulla olis oikeus tuntua pahalta, tai ainakaan puhua siitä? varsinkin kun se, että tuntuu pahalta johtuu pohjimmiltaan asioista, joita en ole tehnyt, vaikka olisin voinut (enkä edes ymmärrä enää, miksi en pysty. Mutta en vain pysty aloittamaan esim. kokeisiin lukemista edes näin viime tinkaan. Ajattelen kirjan lukemista/tehtävän tekemistä ja alan itkeä. Ei toimi, ainakaan tänään. Sama kaikkien muiden sellaisten juttujen kanssa, mitä pitäisi tehdä (työnhaku yms))
- kai kaikki on oikeasti hyvin ja tää vaan sattuu olemaan tavallista huonompi päivä.
- mitä voisi muka sanoa kun soittaa jollekulle, varsinkin kun se olisi niin epätavallista, kun en yleensä koskaan soita kenellekään ellei ole pakko
- siitä, että kerron pahasta olostani tulee vaan muillekin paha mieli, joten miksi kertoa ja häiritä muita sillä
- tää varmaan johtuu vaan siitä etten oo syönyt kunnolla, joten sikälikään ei pitäisi valittaa siitä, että on paha olla, kun on itse siihen syypää

Niin että sitten, kun on itkenyt jo melkein neljä tuntia ja yrittänyt piristyä tai ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä edes ohjelmointikurssin tehtäviä (mikä ei onnistunut koska en saanut tietokoneelleni ladattua jotain ohjelmaa),  yrittänyt vaikka mitä, eikä silti vieläkään tunnu juurikaan paremmalta, tulee aika lohduton olo.

Jotkut jaksaa paljon, toiset vähän, ja koska tuntuu, etten minä jaksa mitään, sekin tuntuu vaan pahemmalta. Kaikki se, että pitäisi tehdä jotain tiettyjä asioita, että tekisi edes puolet siitä, mitä muut on tehneet, että pitäisi vaan yrittää enemmän ja useamin, eikä saa luovuttaa
edes toisesta vastoinkäymisestä
tuntuu että kuulostan todella laiskalta ihmiseltä ja siltä, etten haluaisi pärjätä elämässä ja saavuttaa asioita niinkuin muutkin tekee? vaikka mistä minä tiedän
mutta kun tuntuu, että mikään, mitä teen, ei riitä
että tein sitten mitä vain, se ei enää ole tarpeeksi
ja kun tuntuu, että kaikkeen pitää pystyä
ja pitää pytyä tekemään kaikki yksin
koska vie niin paljon voimia pyytää apua
eikä kukaan
kukaan ei tunnu tarvitsevan minua mihinkään
ja ehkä tässä tilanteessa on jotain väärää
että ehkä minusta ei kuuluisi tuntua näin pahalta niin kovaa, että oksettaa ja kädet puutuu ja on vaikea hengittää
mutta
kun on liikaa asioita, joita ei hallitse
ja liikaa tekemättömiä tehtäviä ja
pitäisi sitä
ja tuota toista ja ehtiä joka paikkaan ja
on kai huono juttu tavata ihmisiä, kun on huono päivä
ja tuntuu etten osaa mitään
vieläkään
ja kaikki
kaikki
kaikki
kaikki
tai ei mikään oikeastaan ole huonosti
ei oikeasti ole huonosti
ei kai
ei saa olla
ja silti samalla
kaikki tuntuu kaatuvan päälle samaan aikaan
enkä tiedä enää, mitä voin tehdä
kun en ole koskaan oppinut, miten pyydetään apua
tai milloin sitä saa pyytää
ja en tiedä enää
miksi
tai mitä
ja miten
ja pitää vain selviytyä seuraavaan päivään
kaikki tuntuu niin yksipuoliselta, kun tuntuu, että minä olen aina se, joka ottaa yhteyttä ja tarvitsee apua
ja yksin asumisessa se on ollut kaikkein raskainta
että kaikki sosiaalinen kontakti vaatii nykyään ylimääräisen ponnistuksen
enkä jaksaisi enää

These changing winds can turn cold and hostile

Olen monta kertaa meinannut kirjoittaa tänne, mutta en ole saanut sitä aikaiseksi. En ole varma, mistä se johtuu. Siitäkö, että kirjoittamisen rutiini on katkennut, ja kaikki muu peittyy kurssien aiheuttamaan stressiin - vai siitä, että tämä ei tunnu enää merkitsevän mitään?

No, joka tapauksessa tänään sain inspiraation kirjoittaa jotakin, koska sattumalta näin, että olin 2015 marraskuussa kirjoittanut jotain siitä, että Nanowrimo oli käynnissä. Silloin en osallistunut, mutta viime kertaiseen osallistuin. Ja voitin. Lähinnä hyvän mielen siitä, että olin saanut kirjoitettua 50 000 sanaa marraskuun aikana, vaikkakin sen jälkeen en ole saanut kirjoitettua juuri mitään, ja se on alkanut harmittaa.

Ulkomaailmassa on paljon epävarmuutta, ja sitä näkyy myös omassa elämässäni.

Elämässä on tapahtunut hyviäkin asioita, askelia kohti sellaista minua, jonka itse osaisin hyväksyä paremmin. Enkä oikeastaan voi sanoa, että mitään huonoja asioita olisi tapahtunut, koska tuntuu, ettei minun elämässäni tapahdu enää juuri koskaan mitään.
On paljon pieniä asioita, pikkuriikkisiä aavistuksia, tönäisyjä, ja sitten jokin ilta äkkiä huomaankin taantuneeni taas kuusitoistavuotiaaksi itsekseni. Ihmiseksi, joka ei suostu tarvitsemaan apua, koska on pakko olla vahva ja pärjätä itsenäisesti. Rationaalinen järjen ääni päässä sanoo, että "hei, nyt oikeasti, saa pyytää apua jos sitä tarvitsee", mutta se teini-ikään taantunut osa väittää vastaan. "Mutta kun niistä asioista puhuminen vain pahentaa oloa", "miten asioista puhuminen voi auttaa", "mutta ei nuo tunteet edes ole oikeita, koska kuvittelen vain, että asiat on huonosti, se on sitä huomionhakuisuutta", "ei ketään oikeasti kiinnosta".

Se on kummallista, miten pitkään asioita voi pitää sisällään piilossa ennen kuin edes huomaa, että kenties kantaakin liikaa. Että ehkä itsessä on ongelmia, joille ehkä voisi tehdäkin jotain, jos haluaisi, ja pystyisi.
Menneisyyden huonot kokemukset terapiasta ovat yksi syy sille, minkä vuoksi en halua sellaista enää koskaan, vaikka olenkin ajatellut, että ehkä sellaisesta voisi olla hyötyä. Vaikka periaatteessa tiedän, että asiat, joita minulle silloin sanottiin, eivät todennäköisesti päde enää, en pysty saamaan niitä pois mielestäni.

Lista hyvistä asioista, koska tämä on jo aivan liian negatiivista:

1. parin viikon päästä postissa pitäisi tulla minulle chromebook
2. kaapissa on Oreo-keksejä
3. tänään ikkunasta näkyi nättejä pilviä

Sitten identiteettiasioihin.

Rehellisesti sanottuna minun ei ole tarvinnut juurikaan ajatella sukupuoli-identiteettiäni sen jälkeen, kun olin saanut sen selville. Mutta se on myös synnyttänyt uusia ongelmia, kuten kokonaisvaltaista väsymystä siihen, kuinka monesti törmää tällaiseen asiaan:

Sukupuoli:* ◻mies ◻nainen

(*pakollinen)

...ja kun sama toistuu periaatteessa julkisissa vessoissa, kaikissa virallisissa lomakkeissa, se alkaa väsyttää. Olen jo nyt väsynyt siihen, kuinka monet ihmiset ovat niin kiinni tuossa binäärisessä järjestelmässä, koska "niin on aina ollut", kuulemma.

Puheet tasa-arvoisen avioliittolain peruuttamisesta jo ennen kuin se astuu voimaan. ....onko pakko?

Väsyttää, kun ne asiat jatkuvasti hyppäävät silmille. Koska ne asiat sattuvat koskettamaan minua henkilökohtaisesti.

Toisinaan unohdan oman nimeni. Suomalaiset kun eivät ilmeisesti juuri koskaan kutsu toisiaan nimeltä. Tai sitten olen normaalisti niin vähän tekemisissä muiden ihmisten kanssa (veikkaan kuitenkin ensimmäistä vaihtoehtoa, vaikka molemmat ovatkin totta, mutta ensimmäinen vaikuttaa tähän asiaan enemmän). Se on ikävää, koska välillä tuntuu, ettei minulla ole nimeä ollenkaan.

Vaikka sehän sopisi identiteettiini. Sanoin joskus puoliksi vitsillä, että tuntuu, että kaikki identiteettini osat tulevat negaation kautta (ja myös sen vuoksi on kestänyt niin pitkään, että olen ymmärtänyt, mitä ne ovat - koska niitä ei ole), mutta se taitaa olla totuus.

Tänään päässäni ei liiku enempää koherentteja ajatuksia, joten on pakko lopettaa vähän kesken.

Identiteettikriisin jälkeen

Alkuun kuulumisia yleisesti, kun en ole kirjoittanut tänne oikeastaan mitään tänä vuonna:
Muutan elokuun alussa Helsinkiin (soluasuntoon Kontulassa, tiistaihin mennessä pitäisi varmistua asia - omalta puoleltani olen jo hoitanut kaiken). Koulu alkaa vasta syyskuussa tosin, mutta siinä on sitten toivottavasti tarpeeksi aikaa alkaa tottua uudessa kaupungissa asumiseen.

Ostin piirtopöydän. Pitää kohta alkaa pakata tavaroita muuttoa varten.

Identiteettikriisistä

Joskus vihasin nimeäni sen vuoksi, että joku viidennellä luokalla sanoi sitä tyhmäksi nimeksi.  Kuvittelin todella pitkään, että se oli syy, miksi en pitänyt nimestäni lainkaan seuraavat lähes kymmenen vuotta eteenpäin huolimatta siitä, että sen sanottiin useasti olevan kaunis nimi (en varsinkaan 16-vuotiaana osannut ottaa sitä kohteliaisuutena, koska eihän minulla ollut mitään tekemistä nimeni kanssa, kun en ollut edes itse saanut sitä päättää).
Myöhemmin olen ajatellut, että ehkä syntymänimeni vihaaminen ei johtunut ainoastaan siitä.

Yleensä siedän nimeäni (koska olen niin tottunut siihen), ja vihaankin sitä vain silloin, kun minun on pakko sanoa sen ääneen. Yleensä vain en pidä siitä.

Jaa miksi?

Koska se on tytön nimi.

Enkä minä ole tyttö.

Olen aika varma siitä, etten ole poikakaan. Sukupuoli on minulle ollut oikeastaan aina melko hämärä juttu, kun siitä ei ole vahvoja tunteita. En koe olevani tyttö, enkä poikakaan – ja se on vaikeaa. Muunsukupuolisuudesta (linkki tarkempaan selitykseen asiasta) ei kerrota koulussa, ja itsekin olen vasta hiljattain törmännyt yhtään mihinkään (edes englanniksi), missä asiasta puhuttaisiin. Meidän yhteiskunnassamme on niin vahvana tämä binäärinen sukupuolijärjestelmä, suomessa erityisesti, kun ei edes eroteta termejä sex ja gender (en ole ekspertti asiassa, mutta sex= biologinen sukupuoli, gender= kokemus omasta sukupuolesta).

Aloin kyseenalaistamaan sukupuoltani jo joskus protuleirini jälkeen, vuonna 2011. Olin pitkään sitä mieltä, että olin transpoika, koska en tuntenut olevani tyttö – ja ajattelin, että jos en ole tyttö niin en voi olla mitään muuta kuin poika. Se ei kuitenkaan lopulta tuntunut oikealta, ja aloin ajatella, että kai sitten olen tyttö.

Pitkään ajattelin olevani vain hämmentynyt cis tyttö, tai hakevani huomiota ajattelemalla, että en ollut tyttö. Täytettyäni kahdeksantoista minusta alkoi tuntua, että olin liian vanha kyseenalaistamaan sukupuoltani, ja ajattelin jopa etten voisi olla muunsukupuolinen kun kuulun jo seksuaalivähemmistöön (en tiedä, millä oikein perustelin sitä ajatusta koska nyt se kuulostaa suorastaan naurettavalta) –
mutta lopulta tumblr tuli pelastamaan minut näiltä ajatuksilta.

Muistan yhdenkin postauksen, jossa sanottiin, etteivät cis ihmiset kyseenalaista sukupuoltaan. Se sai minut ajattelemaan, että luultavasti cis ihmiset eivät myöskään ajattele sukupuoli-identiteettiään jatkuvasti yli puoli vuotta, ahdistu oman nimensä sanomisesta. Tai inhoa katsoa peiliin, vaikka olisi oikeastaan parempi itsetunto kuin silloin kuin oli ongelmia painon kanssa tai epävarma kauneudestaan – kun se inho, dysforia oikeastaan, johtuu muista syistä.

Osaan sukupuolestani varmasti sanoa vain sen, etten kuulu tähän binäärijärjestelmään – en pidä siitä, kun minua kutsutaan tytöksi, naiseksi, tai muuten määritellään se, mitä olen sen perusteella, miltä näytän. Jos haluaisin lokeroida itseni (ja minähän haluan), sanoisin olevani sukupuoleton.

Joskus tyttönä olemisessa on hyviäkin puolia, koska feminiinisyys on sentään joustavampi käsite kuin maskuliinisuus – esimerkiksi meikkaamista, pitkää tukkaa tai mekon/muiden hienojen vaatteiden käyttämistä ei pidetä outona, kun minut nähdään tyttönä. Mutta toisaalta haluaisin, että muutkin edes joskus pystyisivät näkemään minut sellaisena millainen tunnen olevani.

Nimi on minulle vaikea. Niin monet sukulaiset ja tuttavat sanovat sitä kauniiksi, varsinkin äiti. Ja siksi en ole pystynyt puhumaan siitä. Yritän aloittaa mielessäni keskusteluja: "hei mitä sanoisit jos vaihtaisin nimeni...", "en haluaisi että minua sanotaan tytöksi/siskoksi..." ja niin edelleen. Pelottaa, miten eri ihmiset reagoivat siihen.
Mutta viime aikoina nimeni sanomisesta ääneen on tullut raskasta. En halua sanoa sitä, en halua kirjoittaa sitä mihinkään, en halua rastittaa lomakkeissa "tyttö"-laatikkoa (mutta pakko on koska niin lukee passissa eikä kolmatta vaihtoehtoa ole). Kun olen joutunut esittelemään itseni, on pakko pitää tauko ennen kuin sanon sen, koska oikeasti haluaisin sanoa jonkin muun nimen, minkä vain, mutta en uskalla. Pelkään ihmisten olevan tuomitsevia, ja ettei kukaan ymmärtäisi (vaikka toisaalta haluaisin ajatella, ettei ole mitään aihetta pelätä).

Olen miettinyt näitä asioita ehkä jopa kauemmin kuin olen miettinyt sitä, millaisista ihmisistä pidän. Mutta vasta nyt vuoden 2016 alusta olen ajatellut tätä asiaa aktiivisesti suurimman osan ajasta.
Pääasia on kuitenkin se, että en ole tyttö, kiitos vain. Olen oppinut nielemään tyttömäiset nimitykset silmää räpäyttämättä, vaikka se särähtäisi korvaan. Ei se aina haittaa, koska olen niin tottunut siihen määritelmään – että sellaisena minut nähdään piste.

Helsinki Pridesta muistan selvästi kaksi tekstiä; genderqueer-lipun, jossa luki "break the binary" sekä kyltin, jossa luki suunnilleen "saatat nähdä minut naisena, mutta olen jotain muuta". Nämä koska ajattelin, että kunpa voisin itsekin sanoa jotain sellaista, kunpa uskaltaisin "tulla kaapista" sukupuoli-identiteettini kanssa. En ole koskaan kokenut tarvetta alkaa selittää kenellekään seksuaalista suuntautumistani, mutta sukupuoli-identiteetistä on aiheellistakin keskustella muiden kanssa (vaikka suomalaisilla ei olekaan ongelmia pronominien kanssa toisin kuin englanninkielisillä ihmisillä).

Se, ettei tulisi hyväksytyksi sellaisena kuin on, pelottaa aina.

En oikeasti kuvittele, ettei kukaan hyväksyisi minua tämän takia, mutta pelkään sitä joka tapauksessa. Siksi haluan olla kerrankin rohkea ja voittaa pelkoni. Edes nyt, kun kohta muutan pois kotoa ja elämääni tulee (toivottavasti) ihan uusiakin ihmisiä.

Minun nimeni on Myrsky.

Mut vaikka uskoisin ihmeisiin, en taikoja tehdä voi

Heipä hei taas pitkästä aikaa!

Sen kaikki varmasti uskovat, että koulun kanssa on paljon tekemistä, stressi ja ei jää aikaa muulle kuin kouluhommille, nyt kun kirjoitukset lähestyvät hurjaa vauhtia (ei niihin ole kuin neljä viikkoa. Hui!).

No, ehkä sen pitäisi olla niin, ettei ole aikaa muulle kuin kouluhommille. Sitten tulisi itsellekin sellainen olo, että yrittää ja on lukenut ja harjoitellut varmasti nyt kunnolla. Mutta kun se ei ole aivan niin. Toki on paljon tekemistä, vaikka tällä hetkellä on vain neljä kurssia lukujärjestyksessä. Silti olen tässä alle kahdessa viikossa kirjoittanut jo kaksi esseetä, tehnyt muutaman englannin ylioppilaskuuntelun ja kirjallisen osion, sekä olisi pitänyt tehdä kaksi pitkän matematiikan ylioppilaskoetta (ensimmäisen nähdessäni aloin itkeä, joten jätin sen suosiolla tekemättä...) – näiden lisäksi vielä muut kotitehtävät.

Viulua voisin ehkä soittaa, kun se taitaa vähentää stressiä. Ehkä, tai olen huomannut, että ainakin kun soittaa muualla kuin kotona niin unohtuu heti kaikki läksyihin liittyvät asiat. Kotona en siis ole paljoa soitellut – kun vapaa-aikaa on, lähinnä istun tietokoneen ääressä odottelemassa inspiraatiota, jos sellaista ei sattumalta ole juuri silloin. Olen kuluneiden kahdeksantoista päivän aikana kirjoittanut vasta nelisentuhatta sanaa. Ei kovin kehuttava suoritus, mutta ei ole ollut kirjoitusinspiraatiota. Toisaalta sain kuudennen luvun kirjoitettua, seitsemännessä mennään, joten tuntuu välillä että ehkä tästä jotain joskus tulee.
Piirtämistä olen harrastanut vähän enemmän – ja pari päivää ennen uuttavuotta aloitin 3D-grafiikan mallintamisen harjoittelemisen Blender-nimisellä ohjelmalla. On ärsyttävää, että hyviä, selkeitä tutorialvideoita on Youtubessa vähän ja suurin osa on niin edistyneille käyttäjille, etten pysy perässä siinä, mitä ohjeistetaan, tai en saa asetuksiani toimimaan samalla tavalla, vaikka teen täsmälleen niin kuin videossa näytetään.

Stressiä sitten taas on enemmän kuin toivoisi. Stressaan siitä, että kohta stressaan. Ylioppilaskirjoituksissa pitäisi pärjätä hyvin, ja sitten on se opiskelupaikan valinta, mitä tässä nyt neljä vuotta lukiota käytyäni on ollut aikaa miettiä ja tuumailla perin pohjin. Onko minkäänlaista päätöstä syntynyt? Olenko vihdoin keksinyt, mitä haluan?
En.
Se jos mikä ärsyttää. Varsinkin, kun luulen sen suurelta osin johtuvan siitä, etten vain osaa haluta mitään riittävästi. Yleensä kun päätökset voi muodostaa muiden halujen kompromissina, tai kysellä muilta, mitä pitäisi tehdä ja sitten miettiä, miten ne voi yhdistää. Tai jotain sellaista kuitenkin. Kun sitten taas tässä Suuressa Valinnassa pitäisi ensisijaisesti miettiä, mitä minä itse haluan. Ei sitä, mitä naapurin pikkuserkun pojan koiranhoitaja on sanonut hyväksi vaihtoehdoksi.
Ja kun ei sekään riitä, että miettii vain mitä itse haluaa. Niistä asioista, joita haluaa, pitää miettiä, mitkä vaihtoehdot ovat mielekkäitä, riittävän kiinnostavia ja kannattavia tulevaisuutta miettien. Jos siis ensin edes osaisi sanoa, mitä haluaa. On liikaa vaihtoehtoja, mitä jos olisinkin hyvä tuossa, mutta kun pidän tuosta enemmän. Haluan tuota, mutta onko siitä työksi? Kannattaisiko mieluummin mennä opiskelemaan jotain missä vain on "ihan hyvä" ja tehdä kivoja ja kiinnostavia asioita sitten vapaa-ajalla?
Entä sitten, kun on "ihan hyvä" todella monessa ihan kiinnostavassakin asiassa? Niistäkin pitää valita yksi. Mennä pääsykokeisiin. Töihin, jos haluaa pystyä muuttamaan pois kotoa. Onko kesällä aikaa mennä protulle? Jaksanko? Mitä jos en löydä töitä tai vain tajua hakea ajoissa?

Epävarmuus on ahdistavaa. Kun ei voi tietää, mitä nurkan takana on odottamassa. Yrittää suunnitella pitkäjänteisesti, mutta se alkaa ahdistaa, kun ei voi mitenkään tietää, millaista säätä on luvassa kahden viikon päästä. Mitä jos jotain kamalaa tapahtuu? Tai jotain ihanaa?

Olen alkanut huomata, etten olekaan enää kovin teini. Ehkä myös koska teiniyteeni liittyi vahvasti todella vahvat tunteet kuten järisyttävä ahdistus, luomisen tuska, tajunnanräjäyttävä rakkaus ja murskaava epätoivo. Niihin ylä- ja alamäkiin verrattuna kaikki tuntuu nykyään harmaalta puurolta. Samanlaiselta päivä toisensa jälkeen. En usko, että tämän viikon torstai eroaa paljoakaan jostain marraskuun torstaista – aivan kuten kaikki tämän vuoden kuluneet kahdeksantoista päivää, en muista niistä juuri mitään. Viikonpäivät muuttuvat päässäni identtisiksi, samanlaiseksi mössöksi. Lumen läpi kouluun, kotiin, harrastuksiin. Samaa viitenä päivänä viikossa.

On kummallista, miten paljon rankemmalta koulu on tuntunut tänä vuonna viime vuoden loppuun verrattuna, vaikka lukujärjestys on sama. Stressiä vain on enemmän. Pelkään romahtavani huolteni alle ennen kuin jakso loppuu.

Hyviin asioihin tänä vuonna on kuulunut lumi, ehdottomasti.

Viikonloppuna olin pitkästä aikaa valokuvaamassa ulkona. Tuli kuvattua niin talvisia maisemia kuin Pipsaakin, ja vieläpä sekä lauantaina että sunnuntaina.
Tuntuu suorastaan kummalliselta, että on niin valoisaa. Vaikka aurinko laskee neljän aikoihin, lumi valaisee yllättävän paljon. Hiljaisuus on myös ihmeellistä. Sitä ei koskaan muista, kunnes sen kokee uudelleen. Aamulla kouluun mennessäni kesti hetki tajuta, että hiljaisuus johtui lumesta – autojen ääniä ei kuulunut missään.

Niin, ja itse asiassa se, minkä vuoksi alun perin aloin tänään kirjoittamaan blogitekstiä oli asia sellainen, että olisiko halukkaita lukemaan kirjaani, muutaman ensimmäisen luvun nyt ainakin. Haluan lähinnä saada muiden ajatuksia siitä, millainen tarina ja sen maailma lukijasta on – haluan varmistua, että sitä ymmärtää, ja että onhan se mielenkiintoinen, ja korjata maailmani kummallisuudet, joita en itse huomaa (jos eivät ole tarkoituksellisia).

Kuulostaa ihan mainokselta (ja kai tämä sellainen onkin?), mutta jos kiinnostaa lukea (keskeneräistä) fantasiatarinaa, laita vaikka facebookissa viestiä tai missä vain. (Haluaisin kovasti, että joku muukin lukisi kuin perheenjäsenet, joille voin tökätä tekstin eteen ilman mainostusta... Myös sen takia, että kirjani on minulle niin tärkeä ja suhtaudun siihen niin intohimoisesti, että haluaisin 1.pystyä juttelemaan siitä jonkun muun kuin itseni kanssa, 2.pystyä puhumaan siitä koska olen fani (oma kirjani on ainoa asia, jota olen koskaan pystynyt sanomaan fanittavani, ja olen myös sen ainoa fani. Molemmissa on sekä hyvät että huonot puolensa...onko kummallista fanittaa omaa teostaan...?) ja 3.koska se on ollut niin tärkeä niin pitkään, luulisi sen olevan hyvä keino tuntea minut paremmin? Puhuminen myös auttaa ajatusprosessia! Olen jutellut pitkät pätkät kielten ja kulttuurien rakenteista, oudoista kielioppisäännöistä, uskonnosta, jumalista, maantiedosta ja vaikka mistä muusta kirjani suunnittelun takia. Argh! Maailmojen rakentaminen on niin mielenkiintoista, että räjähdän! Kirjoittaisin tästä mielelläni vaikka seuraavat kaksi tuntia.)

No, vaikka kukaan ei haluaisi lukea, kaikki jossain lähistölläni oleilevat tulevat kuulemaan siitä joka tapauksessa jossain vaiheessa, halusivat tai eivät. On vaikeaa olla puhumatta asioista, joihin suhtautuu intohimoisesti.

Jos istun kiltisti, saanko nakinpalan, jota heiluttelet  nenäni yläpuolella?

KIRJOITTAMINEN ON MAAILMAN PARAS ASIA

Vaikka olen kirjoittanut noin kuukauden aikana yli 25 000 sanaa, se ei tunnu paljolta, kun on käynnissä (vielä toistaiseksi) NaNoWriMo (jossa siis on tavoitteena kirjoittaa marraskuun aikana 50 000-sanainen kirja)... Mutta anyways olen ihan ylpeä itsestäni sikäli, että olen oikeasti jaksanut kirjoittaa niin paljon. Kun en ole ennen kirjoittanut näinkään paljoa – koska olen kirjoittanut joka päivä jotain (joskus sata, joskus kaksituhattakin sanaa). Edellisen yli 20 000-sanaisen tekstini kirjoittamiseen meni useita vuosia. Joten kyllä tämä tästä. Kymmenessä vuodessa.

Ja ei kai tässä muuta kuin sitten stressiä siitä, ettei ole koulua ja pitäisi tehdä vaikka mitä. Englannin läksyjä ei tarkasteta koska on ratkaisukirja, ja sen takia en ole jaksanut tehdä englanninläksyjä kuukauteen. Muistan ne aina edellisenä iltana joskus varttia vaille 12, ja jos on joku pitempi tehtävä (esim. suurin osa YO-vihosta tai aine) niin siihen ei tulekaan käytettyä sitä kahta tuntia, mitä olisi pitänyt.
Laiskuuden lisäksi/takia STRESSAAN kevään jatkohakuja, ja kirjoituksia, ja sitä kun en vain tiedä mihin haen jo muutaman kuukauden päästä!!1!???!?!?! On liikaa vaihtoehtoja, enkä osaa sanoa, minne haluan enemmän kuin jonnekin muualle koska uusia vaihtoehtoja tulee vastaan koko ajan ja niistä pitäisi sitten yrittää sanoa että 1) mihin voisi realistisesti ajatellen jopa päästä (vaikka ei voi tietää kevään YO-kokeiden tuloksia ennen hakuja!!1!) ja 2) mikä on sellainen, mihin oikeasti minä itse haluan, eikä sellainen mistä joku sanoo että sopisin siihen tai että se olisi kiva tai hieno tai varmaan tykkäisin siitä. Ja sekin, että samat koulutukset on monessa kaupungissa...

Joulukuussa sentään koulua tulee olemaan viitenä päivänä viikossa, ja tämä kummallinen "kahden viikonlopun viikko"-juttu, joka on tässä jaksossa ollut lähtee pois. Käytännössä tämä on siis tarkoittanut, että olen koulussa maanantaina, tiistaina ja perjantaina, yhteensä huikeat yhdeksän tuntia viikossa. Siitä on seurannut kunnollisia yöunia, viululäksyjen soittamista, päivittäistä kirjoittamista ja kaikkea muutakin – paitsi tietysti opiskelua. (Opiskelu – psssht, mitä se on? Kuka sellaista jaksaisi tehdä?)

Niin ja tänään oli upea kuutamo! Tässä muutama kuva :3

100 000 sanaa!!1!

Vihdoin olen kirjoittanut niin paljon, että kirjasarjani viimeisessä osassa on yli satatuhatta sanaa. Hurraa!
(Tarkka tämänhetkinen sanamäärä 100 392.)

Sen lisäksi olen jo epilogissa! Mutta ei kirjoittaminen siihen lopu, ehei! Olen taas aloittanut sarjan kirjoittamisen alusta, mutta tällä kertaa alku on eri kohdassa eli toisin sanoen kirja, joka ennen oli järjestyksessä neljäs, on nyt ensimmäinen ja olen hylännyt kolme ensimmäistä (sekavaako?) – tuntuu vihdoinkin siltä, että olen päässyt aloittamaan kirjoittamisen kunnolla.

Ja onhan se niin, koska viimeiset kaksi kuukautta olen lähinnä kehittänyt kirjan maailmaa (mikä on myös tärkeää ja mielenkiintoista, mutta lopputuloksen kannalta turhempaa). Jos nyt tämä kirjoittamisinto kestäisi pitempään kuin kaksi päivää, olisin todella iloinen.

Tänä aamuna asetin tavoitteekseni kirjoittaa 1000 sanaa, ja luulin vähän aikaa, etten ollut saavuttanut tavoitettani, mutta hupsista – kun katsoin tämän päivän sanamäärän, se oli yli 2000 (vaikka teinkin puolet päivästä aivan jotain muuta kuin kirjoitin). Olen tyytyväinen itseeni.

Sitten, kun olen saanut epilogin kirjoitettua (tässä toivottavasti lähipäivinä), voin aloittaa alusta. Se on mukava ajatus, koska sen takia kirjan loppu ei ole koko jutun loppu, mikä on todella rauhoittavaa. Saan palata alkuun ja tehdä kaiken uudelleen hiukan eri tavalla (koska kirjan maailma on muuttunut ja kehittynyt niin paljon siitä, kun olen sen neljännen osan kirjoittanut joskus kahdeksannen ja yhdeksännen luokan aikana).

Sitten kun saisi vielä koulun ja läksyt sopimaan tämän kirjoittelun (ja sen aiheuttaman unirytmin) kanssa yksiin, elämä olisi täydellistä. Mutta kirjoittaminen sujuu jostain syystä parhaiten välillä 19:30-n.02:30, ja kun kirjoittaa, pitää kirjoittaa niin pitkään kuin vain jaksaa... (Olishan tässä aikatauluttamisessa jotain parantamisen varaa, jos kirjoitan karkeasti sanottuna tuolla välillä ja muun ajan teen muita asioita, ja sitten en "ehdi" tehdä läksyjä.... Hmmmm. Prioriteetit?)