Osuuspankin katolla oli yksisarvinen.
Minä kiipesin ikkunalaudalle sitä katsomaan. Mietin miltä tuntuisi
hypätä, pudota alas, maahan asti, tuntea ilma kohisemassa korvissa
ja tuuli kasvoilla. Kysyin itseltäni: lähteä vai jäädä? En minä
aikonut hypätä. En oikeasti. Enhän? Mutta minulla ei ollut aikaa
ajatella, minulla ei ollut aikaa kertoa... Putosin maahan asti ja se
muuttui vedeksi. Aloin vajota kohti pohjaa, paineen rusentaessa
keuhkojani näkökenttäni pimeni ja aloin taas pudota, putosin on a railroad ja juna kiisi kohti näin vain sen sokaisevan valon kun se tuli juuri ennen törmäystä I was smiling sitten ei mitään.
Minä olin itsetuhoinen. Halusin
kuolla. Viiltelin. Syviä haavoja, syvempiä kuin kenelläkään
muulla. Jouduin monta kertaa tikattavaksi. Asuin laitoksessa. Kävin
terapiassa. Valehtelin. Valehtelin, että kaikki olisi hyvin kotona,
että tämä oli vain minun syytäni. Että se olin minä jossa oli
kaikki ongelmat, että minä minä minä olin huono ja vain omasta
mielestäni, mutta isä rakasti ja siihen oli hyvät välit. Isäkin
valehteli psykologille että rakastaa minua. Äiti kuoli kolme vuotta
sitten autokolarissa. Ja sekin oli minun syyni.
Joskus pääsin pois laitoksesta. Asuin
isän kanssa. Se hakkasi. Tiesin ansainneeni sen enkä hakenut apua,
en kertonut kenellekään. Jatkoin viiltelyä. Minä, homo,
itsetuhoinen, tyhmä, ruma, paska, läski. Lopetin viiltelyn
hetkeksi. Sain sen tilalle anoreksian. Juoksin joka päivä enkä
syönyt mitään. Valehtelin syöväni koulussa. Isä sanoi että on
hyvä että laihdutan. Olin lähes ylipainoinen ja ehdin laihtua
melkein kaksikymmentä kiloa ennen kuin kukaan huomasi että jotain
oli pielessä. Koulussa ne huomasi ensimmäisenä. Mutta olin entinen
koulukiusattu, sittemmin syrjäytynyt eikä minulla ollut ystäviä
uudessa lukiossa. Kun olin laihtunut niin nopeasti ja paljon, se
tyyppi, johon olin ihastunut, kysyi, että ”onko sulla kaikki ok?”
Sanoin sille että totta kai on. Se katsoi minua surullisesti ja
pitkään. En ollut uskottava koska oli elokuun alku, lämmintä ja
minulla pitkät hihat ja tikkejä kasvoissa. Isä oli lyönyt
rikkinäisellä viinapullolla keskellä kaupunkia kun olin hakenut
sen yöllä baarista. Olin juossut sitä karkuun kasvot veressä
mutta se oli saanut kiinni ja hakannut. Joku soitti poliisit. Isä
häipyi paikalta. Poliisit eivät koskaan tulleet. Kävin
päivystyksessä. Ja juoksin kotiin, kuusitoista kilometriä.
Jouduin taas laitokseen. Koulussa
oltiin huolissaan. Luokkalaiset oli kuulemma kyselleet perään. Olin
pakkosyötössä ja terapiassa. Ja tarkkailussa. En saanut viillellä
enkä liikkua. Oksensin muutaman kerran. Sekin oli paha juttu. Tuntui
tosi pahalta.
Sitten tapahtui ihme. Se tuli käymään.
Ihminen johon olin ihastunut. Ensimmäinen vierailija ikinä. Me
juteltiin ensin niitä näitä mut sitten se kysyi
”ootko sä homo?”
”mitä jos oon?”
”no, mä oon”
”...oo koo?”
*huokaus* ”tykkäisitkö sä musta
jos sä oisit homo?”
”...tä?”
”no jos mä tykkäisin susta... kun
mä siis tykkään susta...vaik siis sä et ois homo ja niin tota joo
voit unohtaa et mä sanoin mitään...”
”Oikeestiko sä tykkäät musta?"
"joo, anteeks että oon homo"
"...älä pyydä anteeks mäki
oon"
"...oikeestiko"
*nyökkäys* "ja... niin siis mäki
pidän susta...”
”oikeesti?”
”joo. Ihan oikeesti.”
"lupaatko kans?"
"...joo..?"
"Sä oot söpö."
Hymyilimme. Se otti kädestä kiinni.
Se tuntui hyvältä. Joku joka välittää. Kertoi ettei se halua
että kuolen. Se oli ollut todella huolissaan.
Kaupungin yössä me olimme
etuoikeutettuja. Me olimme elossa, me olimme oikeassa. Me olimme
vahvoja. Saimme olla elossa, oikeassa. Kukaan ei tullut lyömään
tai huutamaan että ”oot huono, paska lapsi painu helvettiin”.
Vääristyneiden värien valtakunnassa taivas oli tumma, lähes yhtä
musta kuin sinun hiuksesi kun värjäsit ne siellä hylätyssä
lepakkotalossa metsän laidassa, meillä ei ollut paikkaa minne
mennä, karkulaisilla. Tähtiä ei ollut. Sinä ja minä, me olimme
elossa, olemassa, me hengitimme katulamppujen alla samaa ilmaa
lähekkäin, melkein koskettaen mutta ei sittenkään, tuulen
riepottaessa hiuksesi kasvoilleni sinä olit siinä, minun kanssani
ja me olimme ainoita jotka olivat elossa. Hengitys huurusi. Keltaisia
lehtiä putosi puista.
Minä rakastin sinua. Syvemmin joka
henkäyksellä jokaisella kosketuksella jokaisella katseella.
Valvoimme auringonnousuun, suutelimme. Kerroin nauraen että aurinko
oli yhtä punainen kuin lavuaari sinä päivänä kun täytin
viisitoista. Itkit. En ymmärtänyt miksi.
Saatoin sinut kotiovellesi asti. Lähdin
kotiin aamun ensimmäisellä bussilla. Olisiko sittenkin pitänyt
jäädä kun pyysit? Olisiko pitänyt jäädä eikä lähteä?
Olisiko pitänyt... Isä heräsi kun tulin kotiin. Kun avain kiertyi
lukossa, kun ovi meni kiinni kun en osannut taaskaan valita oikein.
Olisi pitänyt jäädä. Isä oli raivoissaan. En olisi saanut.
Minulla ei ollut oikeutta. Olisi pitänyt jäädä kotiin eikä
karata kaupungille vaikka ”sä oot huono, vitun paska lapsi,
toivottavasti joku raiskas sut. Mä rukoilen joka päivä että sä
kuolisit vihdoin, että sä olisit kuollut ja sun äitis elänyt.
Kunpa sä et ois koskaan edes syntynyt. Vitun homo!”
Kukaan ei tiennyt. Näistä
keskusteluista mitään. Että minulla ei ollut rakastavaa perhettä,
ei yhtä ihmistä enempää joka minusta välittäisi. En ollut
kertonut. Se oli salaisuus, minun salaisuuteni, isän salaisuus.
Ruma, revityn rakkauden rikki raiskaama salaisuus. Sitä en ollut
kertonut edes sinulle. En ollut henkäissyt sanallakaan isäni
sanoista koskaan. Kenellekään. Sinullekaan. Miten olisin voinut
kertoa?
Onneksi me asuttiin toisessa
kerroksessa. Isä heitti mut parvekkeelta.
Valoja. Ääniä. Päähän sattuu.
Oonko mä vielä ehjä? Oletko sä vielä siellä jossain?
Parvekkeelta putoaminen sattuu
helvetisti enemmän kuin viiltely. Lapsensa pahoinpiteleminen on aika
paha juttu. Poliisit sai tietää. Ja sosiaaliviranomaiset. Kaikki
sai tietää. Meidän typerä, typerä, typerä salaisuutemme.
Selvisin. Sanoit rakastavasi minua.
Kysyin itseltäni: lähteä vai jäädä?
