It's too cold outside for angels to fly

Ehkä olisi taas aika kirjoittaa jotain. Joulu tuli ja meni, enkä oikeastaan huomannutkaan sitä. Jotenkin ei vaan tuntunut joululta, en tiedä miksi. Enemmän kuin olisi ollut marraskuu, mistä varmaan johtui se, etten oikein osannut nauttia joulusta. En edes odottanut joulua tänä vuonna, mutta luulen, että jos lunta olisi tullut aiemmin, olisin odottanut. (When you're still waiting for the snow to fall / doesn't really feel like Christmas at all (Christmas Lights, Coldplay)) Joulun odotukseni alkoi vasta sitten, kun lumi oli satanut maahan, mutta sitten se joulu tulikin niin nopeasti, että tuntui ihan kummalliselta. Se oli sitten vain omanlaisensa joulu, nopea sellainen.

Joululoma ei ole tuntunut aivan haaskaukselta. Matka Milanoon häämöttää parin päivän päässä, ja jännittää jo. En ole loman aikana kirjoittanut paljoakaan, mutta valokuvasin paljon sinä päivänä, kun satoi paljon lunta. En ole ollut ulkona paljoa, mutta olen lukenut sitäkin enemmän (kaksi 500-sivuista kirjaa ja yhden vähän lyhyemmän). Elokuviakin on tullut katsottua.

Tulin puoliksi vahingossa ostaneeksi vääränlaisia maaleja. Olisin tarvinnut vesiliukoisia öljyvärejä, mutta tulin ostaneeksi akryylimaaleja. Ne näyttävät liian samalta, enkä katsonut tarpeeksi tarkkaan, mutta Suomalaisessa olleet öljymaalit eivät olleet vesiliukoisia, enkä löytänyt sellaisia siinä kiireessä saada asia hoidettua nopeasti (olin luullut käveleväni sisään, ottavani paketin ja käveleväni ulos...toisin kävi). Tai no, luulin löytäneeni, mutta vasta kotona huomasin, että putkiloissa lukee "acrylic", ja googletin sitten, että voiko akryyleja ja öljyjä käyttää samassa, kun ovat molemmat sentään vesiliukoisia... ja ei, ei voi. En kuitenkaan aio palauttaa akryylejani kauppaan. En ole maalannut akryyleilla ennen, joten ajattelin kokeilevani, jos vaikka tykästyisin niihin. Öljyvärejä voi ostaa myöhemminkin. (Yritän samalla vakuutella itseäni asiasta. "Learn and live" (monta kertaa toistettu neuvo Nightrunner-sarjassa (uusin lempikirjasarjani :3))

Ei enempää akryylimaalien ja öljymaalien eroista, vaan nyt muutama kuva, ja hyvää uutta vuotta kaikille. Toivottavasti omastani tulee erityisempi kuin tästä joulusta – ainakin tätä uutta vuotta odotan innolla! Milanon ilotulitukset ovat varmasti hienommat kuin Turussa, minkä lisäksi en ole ollut Tukholmaa kauempana (tai lentänyt lentokoneessa) ulkomailla neljään vuoteen. Taidan käydä nyt nukkumaan. Ensi vuoteen siis!

Mitä tekee tai tekemättä jättää silti aina jotain puuttuu

Joulukuu on täällä ja joku joulukin taitaa olla lähestymässä, mutta ei se siltä tunnu. Eihän täällä ole edes lunta! Tänä aamunakin satoi vettä. Hmph. Aamuisin on vaikea herätä, kun on ihan yhtä pimeää kuin nukkumaan käydessä (ja taitaa heräämiseen muutenkin vaikeuttaa se, mihin aikaan menee nukkumaan... eh heh).

Eilen oli jotakuinkin "produktiivinen" päivä. Päättötyökin edistyi! Tarkoittaen tässä kohtaa sitä, että käytiin ostamassa kunnon rautalankaa rautakaupasta. Mutta kai sitä nyt jostain pitää aloittaa, nyt ainakin periaatteessa voisi tehdä sitä vaikka joka päivä vähän, jos jaksaisi/viitsisi/haluaisi/ei keksisi yhtään mitään muuta tekemistä.
Mutta ei se ollut ainoa produktiivinen asia, sillä tein myös jotain ihan aikuisten oikeasti produktiivista (tai mitä jos jätettäisiin muiden pohdittavaksi, mikä on oikeasti produktiivista ja mikä ei..), nimittäin kirjoitin Tarinaa vailla nimeä eteenpäin! Kuten näkyy, kunnollista nimeä sille ei ole vieläkään pulpahtanut tietoisuuteeni, mutta siitä huolimatta 40 000 sanaa on nyt ylitetty! Hip hei!

Siis, eihän se nyt niin paljon ole, aika vähän kuitenkin koska olen kirjoittanut sitä nimenomaista osaa jo yli vuoden mutta juuri siksi se on paljon koska tän vuoden kesän jälkeen olen kirjoittanut melkein puolet siitä 40 000 sanasta.

Niin siis olikohan muuta.  Oh, en ole kirjoittanut tänne mitään pitkään aikaan. En vain ole keksinyt, mistä kirjoittaa. Eilen tosin tapahtui muutakin erikoista, mutta se liittyikin täysi-ikäisyyteen, heh heh.... hurjaa... katsoin Pulp Fictionin! Hurraa! Ensimmäinen K-18 -elokuva, jonka olen nähnyt. Olisin kyllä saanut katsoa sen jo varmaan viime vuonna, mutta en uskaltanut, koska se oli kuitenkin K-18 ja ajattelin että se olisi sitten tosi paha jne jne, mutta ei se oikeastaan ollut. Ainoastaan realistisempi kuin kaikki K-16 -toimintaelokuvat, joissa esimerkiksi aseet eivät laukea vahingossa. Sen elokuvan lisäksi Apulannan keikka onkin sitten ainoa K-18 -juttu, mitä olen tehnyt. En ole edes halunnut vielä tehdä mitään muuta, mutta nyt kun olen 18, niin tässähän on koko loppuelämä aikaa tehdä asioita, joita en ole ennen saanut lain mukaan tehdä (ei sillä, että olisi koskaan kiinnostanut). Mutta siis pointtini oli se, että vaikka olenkin 18 ja saan tehdä vähän kaikkea (paitsi K-20 tai 21- keikat tai baarit yms, har har), niin eihän tässä mikään kiire ole tehdä mitään, eikä onneksi täysi-ikäisyys suoraan velvoita tekemään asioita, joita ei muutenkaan tekisi (such as päihdeaineiden nauttiminen).

Että sellaista tänään. Pitäisi fysiikkaa ehkä vähän harjoitella, koska huomenna on koe, mutta pyhh mitä nyt sellaisesta – fysiikka – hah hah. Tai no joo. Ehkä pitäis laskea edes jotain harjoitustehtäviä, jos jaksais. Huoh. Ja nukkuakin pitäis. Missä välissä tässä pitäis mitään ehtiä tekemään?

Every day is exactly the same

Tänään tuli sellainen "olis pitänyt tajuta aiemmin"-tunne, kun korjasin kuulokkeeni rautalangalla, en jesarilla. Ne on siis olleet rikki pari vuotta niin, että ne vaan ei pysyneet kunnolla päässä, kun siitä toisesta puolesta oli joku juttu poikki (katso kuvat! se kohta missä se rautalanka on niin siitä on rikki), ja tänään ensinnäkin muistin ja toiseksi sain aikaiseksi tehdä niille jotain. Niissä on ollu sen kai kaks vuotta jesarilla laitettu toinen puoli niin et se ei roiku ihan irti, ja vasta muutama viikko sitten tajusin, että siihen vois laittaa rautalankaa, ehkä se pysyis paremmin...

...ja nyt ne on melkein kuin uudet. Ainoa varjopuoli on se, että noi rautalangat tarttuu tukkaan kiinni.

Muita uutisia tämän ihmeen lisäksi ei juurikaan ole, koska en oo edes päättötyötä saanut tehtyä sitten elokuun. Paitsi että miulla on tulossa kaks esiintymistilaisuutta, tai tarkemmin sanottuna koulun näytelmä ja orkesterin konsertti, kaikki peräkkäisinä päivinä! Näytelmä on 6. ja 7.11. (jälkimmäinen on koulunäytös) ja konsertti 8. päivä. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee, heh. Mainostauko alkaa. Tulkaa katsomaan hauskaa komediaa Turun Steiner-koulun liikuntasaliin kello 18, suositusikäraja yli 12 vuotta, vapaaehtoinen pääsymaksu ja sitten lauantaina pääsee oikein Mikaelinkirkkoon kuuntelemaan huikeaa musiikkia, kun koululaitoksen orkesterit esittävät 60-vuotisjuhlakonsertissaan Suomen ensiesityksessä Karl Jenkinsin teoksen The Armed Man – A Mass For Peace (liput ovelta 10€ / 8€). Mainostauko päättyy.

Arki on arkea, ja koulussa on juuri alkanut uusi jakso (kuvista, jes). Jos joku kysyisi, en osaisi sanoa, mitä olen tehnyt elokuun jälkeen. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki tapahtumat tuntuu niin arkisilta enkä usko että ketään ihan hirveästi kiinnostaa, mitä olen kirjoittanut. Eikun ei, kyllä on varmaan joku, jota kiinnostaa, mutta se on tylsää selittää siitä, kun ite selittää ihan innoissaan ja sit kukaan ei tajua et mikä siinä nyt oli niin hienoa tai söpöä tai ylipäätään että miksi. Mutta se ei haittaa miuta, koska oon niistä ihan yhtä innostunut, selitin sitten jollekulle eli en.

Täysi-ikäistyttyäni olen miettinyt, milloin olen sitten oikeasti aikuinen. En ole vielä keksinyt, mutta kuitenkin sen verran tiedän, etten vielä sitä(kään) ole.

And yes I am alone then again I always was

Mielestäni parhaat elokuvat on sellaisia, joita ei ymmärrä heti. Sellaisia, joissa kaikki ei ole selvää. Sellaisia, joissa pitää ajatella, että ymmärtää, koska niin paljon jätetään kertomatta. Ajattelen, että parhaat elokuvat on vähän sekavia, sellaisia kuin Detachment, Cloud Atlas tai (uusin lisäys lempielokuvieni joukkoon) Franklyn.

(sitten seuraa random asioita, jos ei kiinnosta, jatkuu kuuden kappaleen jälkeen)

Koulun alkamisen jälkeen olen ollut aika stressaantunut. Teen läksyt heti, kun pääsen koulusta, joten vaikka aikaa tehdä kaikkea muuta olisikin yhtä paljon kuin aina ennenkin (nykyään sitä on enemmän kuin ennen), tuntuu, että sitä on liikaa. Ehkä päivät tuntuvat pitemmiltä, kun on yksin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisin olla enemmän ihmisten seurassa.

Tai, en tiedä. Tavallaan haluaisin, että voisin vaikka koulun jälkeen mennä jonkun kaverin kanssa jonnekin, mutta tavallaan en halua. Yksin oleminen on niin paljon helpompaa, kun ei tarvitse olla mitään.

Niin, ei tarvitse näytellä, esittää mitään. Tai, noh, en tiedä, onko se näyttelemistä tai esittämistä, ehkä se on vain käyttäytymistapa. Mutta siitä huolimatta ehkä se, etten pysty lähes koskaan olemaan rehellisesti oma itseni (en oikeastaan tiedä, millainen olen "oikeasti"), omalta osaltaan edesauttaa ihmisten kanssakäymisen väsyttävyyttä. Tuntuu, että olen paljon hitaampi ajattelemaan kuin suurin osa ihmisistä, ja ajatukset eivät ole järjestyksessä ollessani ihmisten seurassa. Sanojen järjestely vie aikaa. Useat eivät ymmärrä sellaista varovaisuutta, ja tulkitsevat sanojen järjestelyn vastaushaluttomuudeksi, vaikka se olisikin juuri päinvastoin.

Toinen syy sille, miksi pidän yksin olemisesta on se, että ehdin ajatella. Ehkä ajattelen joskus liikaa, mutta ainakaan kukaan ei pakota ajattelemaan liian nopeasti. Välillä tuntuu, että nopeus on tärkein asia tässä maailmassa, koulussa varsinkin. Asiat pitäisi tehdä ajallaan, yleensä ennen kuin olen valmis tekemään mitään.

Tiedän, että yksin oleminen voi joidenkin mielestä olla lähes aina ahdistavaa, mutta en aina pysty ymmärtämään, miksi. Totta kai tajuaisin, jos joku yrittäisi selittää, mutta en vain voi ymmärtää. Itselleni juuri hetket omassa rauhassa ovat päivien parhaita hetkiä. Sellaiset hetket, joissa voi vain olla, ja jäädä ajattelemaan, antaa itsensä ajelehtia ajatusten mukana kuin virran vietävänä. Hetket, joihin voi pysähtyä ja jäädä kuuntelemaan omaa hengitystään.

Joskus – nykyään ehkä harvemmin – tulee hetkiä, jolloin yksin oleminen muuttuu yksinäisyydeksi. Kun ollessani jossain yksin ahdistus kasvaa niin suureksi, että särkee kuvan täydellisestä hetkestä, pilaa nautinnon yksin olemisesta ja karkottaa rauhallisen olon. Sellaisina hetkinä toivoo, että olisi joku, jonka luokse mennä turvaan. En ajattele, että olisin sillä tavalla yksin, ettei sellaiseen olisi mahdollisuutta, jos kuka tahansa kelpaisi, mutta kun ei kelpaa, enkä edes tiedä, mitä haluan. Joskus tiesin, mutta enää en osaa haluta mitään.


Oikeasti positiivisten asioiden puolella on se, että jostain kumman syystä olen nyt innostunut vanhojen tansseista. Äiti on luvannut tehdä puvun, mutta innostustani varjostaa se, ettei kaikkia hienoja ja cooleja juttuja ole mahdollista toteuttaa, enkä oikeastaan ole täysin varma siitä, mitä oikein haluan. Tanssiparistakaan ei ole harmainta aavistusta, mutta sitä en  vielä edes halua ajatella.

Päättötyö taas ei ole edennyt juuri yhtään sitten viime viikon keskiviikon filminkehityksen, paitsi että tänään pyysin yhtä ihmistä malliksi ja sain myöntävän vastauksen. Itse asiassa pelkään pyytää ihmisiä malliksi, koska pelkään, ettei kukaan halua tulla (ajattelen niin, koska itse inhoan kameran etupuolella olemista, ja vaikka suostuisinkin pyydettäessä tai pakon edessä, tekisin sen valittaen ja hampaat irvessä).
Tiedän tarvitsevani (tai ainakin haluavani) ennen pitkää enemmän malleja koko juttuun kuin kaksi (yhtä siis olen jo kuvannut), mutta uskon puute omiin ideohin (koska niitä ei ole koskaan ollutkaan), kykyihin valokuvata ja tulla toimeen ihmisten kanssa on toistaiseksi suurempi kuin tarve saada homma valmiiksi. Siispä pysyttelen omien mukavuusrajojeni sisäpuolella enkä lähde elättelemään (turhaa?) toivoa siitä, että saisin lisää ihmisiä malliksi. Lopulta taidan tyytyä kuvaamaan itseäni, kun joko mikään ei kelpaa tai en uskalla puhua kenellekään (ehm, ehkä vähän sama tanssiparin kanssa, tosin siinä on se tosi huono juttu, etten voi tanssia yksin).

Tällä kertaa ei kuvia :(

And if you look at your reflection, is that all you want to be?

Viimein sain pitkän projektin päätökseen! (Ei, en vielä päättötyötä, vaan sen, että kuvasin 8-gigaisen muistikorttini täyteen..)

En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, enkä laittanut kuvia, mutta jos alkaisin kirjoittamaan tähän kaikenlaista, kuvia ei jaksaisi enää kukaan katsoa sen jälkeen.

Kuvia siis!

(Otettu tänään, lauantaina ja elokuun alussa.)

Katolta on kivat näkymät!

There and back again... voi ei, koulu alkaa taas!

Loman viimeinen päivä. Tuntuu tosi hassulta ajatella, että huomenna pitää mennä kouluun, kun vasta eilen olin Tukholmassa. Yleensä meidän perheessä jos ollaan käyty ulkomailla niin sieltä on tultu kotiin ainakin viikko ennen koulun alkua. Sen lisäksi tänään oli isin synttärijuhlat, niin ei ole ehtinyt valmistautua koulun alkuun mitenkään. Ei sillä, että olisin, jos olisi tänään ollut enemmän aikaa.

Päivä Tukholmassa oli jännä. Lähdimme (mie, äiti ja isi) perjantai-iltana laivaan, joka oli aikaisin aamulla Tukholmassa. Koska olin edellisenä yönä nukkunut liikaa (tai ainakin aamulla liian pitkään), en saanut yöllä nukuttua. Asiaa hankaloitti myös se, että laiva tärisi ja kolisi sekä se, että hyttimme ja yökerhon välissä oli yksi kerros, ja vielä sen lisäksi meillä oli perjantai-illan risteilyn kello kolmelta riitelevät känniläiset muutaman hytin päässä. Sain unta joskus neljän aikaan, ja herätys oli 5:50 (GMT +01:00).

Huonosti nukuttua yötä seurannut päivä ei alkanut kovin auvoisasti. Väsytti, ja Tukholmassa oli kuuma. Hotellin aamiaisella sai syödä paljon (mangojugurtti oli hyvää), ja tuli syötyä niin paljon liikaa, että oli vähän huono olo, kun lähdimme (mie, äiti, isi ja Aino, joka on vielä Tukholmassa kesätöissä) kävelemään kohti kirpparia.

Ainoa juttu, mitä löysin kirpparilta oli vyö (tai siis äiti löysi sen), mutta siellä oli sohva, jolla sain nukutuksi ainakin puoli tuntia. Päivällä nukkumisesta tulee tosi outo olo, mutta sen jälkeen taisimme mennä metroon ja kävelemään kaupungissa. Kävimme kaupassa ostamassa kaikkea hyvää (nom nom) ja menimme näköalapolulle johonkin, mistä näkyi suunnilleen puoli Tukholmaa (tai, no, en tiedä, miten iso Tukholma on, joten en osaa sanoa, mutta näkyi ainakin Riddarholms kyrka ja Kungahuset). Kun oltiin syöty, kävelimme metroasemalle ja menimme Gamla Staniin, jossa aioimme ensin kävellä jonkin aikaa, mutta löysimme sitten Science Fiction Bokhandelnin. En tiedä, kuinka kauan vietimme siellä, mutta se paikka oli kuin paratiisi. Fantasiakirjoja, scifiä, mangaa, tv-sarjoja, pelejä ja vaikka mitä. Iso osa kirjoista oli englanniksi, ja olisin halunnut ostaa City of Heavenly Firen, Tailchaser's Songin, Supernaturalin season 8, Evenstarin, Matkijanärhi-rintakorun, kaikki uuden Sherlockin tuotantokaudet ja kaikki Otherlandin osat. Vaikka olisin halunnut niin paljon asioita, ostin kuitenkin vain Sherlockin kolmannen tuotantokauden (se maksoi 99 kr, enkä ollut katsonut sitä vielä). En ole vielä edes ottanut sitä pois muoveista.

Ajelimme päivän aikana vielä muutaman kerran metrolla, syömässä Pizza Hutissa ja ostamassa prezeleitä Lidlistä. Laiva takaisinpäin lähti 19:30. Jätimme Ainon Tukholmaan ja lähdimme laivaan peläten toista yhtä huonosti nukuttuä yötä. Niin ei kuitenkaan onneksi käynyt, ja bonuksena näimme suurimman osan Hobitin 2. osasta, joka tuli telkkarista (ilman minkäänlaisia tekstityksiä örkki- ja haltiakielisiä kohtauksia oli vaikea ymmärtää... Meitä jäi näkemättä arviolta puoli tuntia alusta.).

But there was no such thing as forever

Tänään toin vasta toista kertaa koko kesänä tietokoneeni kuistille, ja voin sanoa, että on kannattanut. Olen ollut suurimman osan päivästä ulkona, ja täällä on tuullut tosi paljon. Tähän nurkkaan ei ole edes paistanut aurinko koko päivänä, mikä on plussaa (koska sitten kone ei kuumene enempää liikaa kuin jo valmiiksi) ja samalla voin toisella silmällä katsoa aina välillä, että tuolla se koira vieläkin nukkuu.

En ole koko viikkona tehnyt oikeastaan muuta kuin katsonut animea ja muutaman jakson Game of Thronesin kakkostuotantokautta. (Laskin eilen, että animen/GoTin katsomisessa on kulunut noin 50 tuntia viikosta...voisi ehkä vähentää.) Olen ollut kotona, enimmäkseen sisällä omassa huoneessani ja käynyt pari kertaa päivässä alakerrassa syömässä (koiraa olen lenkittänyt vain muutaman kerran tällä viikolla). Motivaatiota tai energiaa muuhun ei oikein löydy. Paitsi joku päivä soitin melkein kymmenen minuuttia pianoa (tai ei ehkä niinkään kauaa). Tarina vailla nimeäkin on edennyt tällä viikolla noin puoli sivua.

Ja otin juuri äsken ainoat tällä viikolla otetut valokuvat (yksi digillä ja kaksi filmikameralla):

  

Korvauksena tästä laiskotteluviikosta muutama pieni salaisuus:

 

Heh, onhan niitä vähän muokattu..

(sanoin, etten näyttäisi näitä kuvia, mutta nämä ovat vain parhaat huonoimmista, ne ehkä kaksi kelvollista tuona päivänä otettua kuvaa säästän lopulliseen työhön, johon oikeastaan toivon voivani käyttää filmikameralla otettuja kuvia, en näitä)