Pariisissa hyvä, mutta kotona paras

Eli tässä nyt viimein se, mitä lupasinkin: Pariisinmatka! Tämä on sitten pitkä juttu, mutta niin oli myös matka!
(Ne kuvat, joissa olen itse, eivät ole minun ottamiani, niin yllättävää kuin se onkin.)

Lauantai 16.5.

Herätys soi klo 04:15. Aamun hommana ei onneksi ollut pakkaaminen, vaan pelkästään pukeutuminen ja lähtö ulos talosta kaikkien matkatavaroiden kanssa (se sentään onnistui).
Lentomme laskeutui Paris de Gaullen lentokentälle joskus yhdentoista kieppeillä. Haimme matkatavaramme ihan normaalisti, mutta lentokentältä poistuminen oli jännittävää, koska ensimmäisillä uloskäynneillä seisoi maastopukuisia miehiä isot aseet kädessä. Liikennekin oli pysähtynyt lentokentän edessä, ja me saimme kuitenkin varattua itsellemme taksin. Siinä sitten odoteltiin jonkin aikaa, kunnes tilanne oli ohi. Meille selvisi myöhemmin, että tilanteen syynä oli ollut lentokentälle jätetty epäilyttävä paketti.

Hotellimme Hotel des 3 Nations oli niin keskustassa, että Notre Damelle pystyi kävelemään (siksikin koska siinä vaiheessa viikkoa jaksoi kävellä). Olimme ennen matkaa katsoneet dokumentin Notre Damesta, mutta olin silti vaikuttunut sen koosta ja sisätilan tunnelmasta.

Notre Damen jälkeen käväisimme istumassa Seinen rannassa yrittämässä kuunnella matkaesitelmiä, mutta kuulimme oikeasti vain paikallisten musiikin, jota soittivat portaiden yläpäässä vahvistimella, sekä takanamme parin minuutin välein kulkevat, täyteen turisteja ahdetut jokilaivat. Sieltä suoriuduimme ensimmäisen metromatkamme myötä takaisin hotellille.

Näkymä hotellihuoneen ranskalaiselta parvekkeelta.

Sunnuntai 17.5.

Hotellin aamiaistarjoilu oli hyvä, vaikka ei ollutkaan mitenkään kattava: joka aamu croissantteja, patonkia ja appelsiinimehu/tee/kahvi/kaakao. Sillä pärjäsi yllättävän hyvin!
Matkasimme heti aamupalan jälkeen Musée d'Orsayta kohti, ja matkalla sinne bongasimme ensimmäisen lukkosillan (jonka nimi varmaan unohtui kaikilta).

Musée d'Orsay oli paljon suurempi, hienompi ja vaikuttavampi kuin olin osannut odottaa – aivan kuten kaikki muukin Pariisissa (myös itse kaupunki).  Käveltyämme ensin museon alemmissa kerroksissa kiipesimme ylimpään kerrokseen katsomaan impressionistien maalauksia. Se osio kiinnosti itseäni eniten, sillä matkaesitelmäni käsitteli suurimmaksi osaksi impressionismia ja impressionisteja. Olin siis tutkinut aihetta hyvin ennen matkaa, ja luulen, että sen vuoksi juuri Musée d'Orsay oli matkan mieluisin paikka. Lisäksi toisena päivänä jaksoi vielä vaikuttua kaikesta uudesta ja hienosta.

Kuulijat näyttävät kiinnostuneilta...

Musée d'Orsayn ja latinalaiskorttelissa syödyn lounaan jälkeen suuntasimme kohti Sainte Chapellea. Matkalla näimme sen oikean lukkosillan (Pont des Arts), mistä koko lukkovillitys on alkanut. Vaikka sillan kaiteita oli yritetty suojella innokkailta lukonkiinnittäjiltä, näkyvissä oli paljon lukkoja, joissa päiväys oli vuodelta 2015.

Sainte Chapellessa luulin ensin alakerran kryptaa koko kappeliksi, minkä vuoksi vaikutuin syvästi astuttuani kapeiden kierreportaiden yläpäässä sijaitsevaan kappeliin. Lasimaalaukset olivat siellä paljon vaikuttavammat kuin missään muussa paikassa, jossa kävimme.

Alakerran kryptan katto... 

...ja yläkerran kappelin lasimaalaukset.

Sainte Chapellen jälkeen kävimme vielä Eiffel-tornissa portaita pitkin toiseen kerrokseen – olisimme menneet kolmanteenkin, mutta toisessa kerroksessa sijaitseva lipunmyynti oli suljettu, eikä ylös päässyt kuin hissillä.

Maanantai 18.5.

Vuorossa oli Musée du Louvre. Lippujonot olivat lyhyemmät kuin mihin olimme henkisesti varautuneet, mutta ryhmän kanssa oli pientä säätöä. Lopulta menimme vain yksitellen sisään henkilöllisyystodistuksia näyttämällä (koska Pariisissa pääsee lähes kaikkiin museoihin ym. ilmaiseksi, jos on ikää 18-24 vuotta).

Muumiokissa!

Siellä väkijoukon takana se Mona Lisa pilkottaa...

Yksityiskohta lasimaalausikkunasta... aika jännä aihevalinta.

Olihan Louvre hieno ja mahtipontinen paikka nyt vähintään, mutta minusta siellä oli liikaa kaikkea joka puolella. Enää ei pystynyt olemaan yhtä vaikuttunut kuin ensimmäisinä päivinä. Kun kaikki upeat taideteokset ja mielenkiintoiset historialliset esineet on laitettu samaan paikkaa, mieleen ei jää kauheasti asioita. Ehkä siinä myös oli koko ajan niin vaikuttunut ja ihmeissään itse rakennuksestakin ja sen valtavuudesta, niin oli vaikea vaikuttua mistään enää enempää.
Louvren jälkeen metro vei meidät Montmartrelle katsomaan Sacre-Coeuria. Se ei ollut niin vaikuttava kuin olin kuvitellut (olimme siitäkin katsoneet dokumentin ennen matkaan lähtöä), eikä sisätilassa saanut valokuvata. Kävelimme sen läpi niin nopeasti, että muistan sisältä vain sen, että siellä oli aasialaisturisteja, jotka ottivat kuvia kännykkäkameralla.
Vaikka sisätila ei ollutkaan samalla tavalla vaikuttava kuin Notre Damen valtavuus tai Sainte Chapellen lasi-ikkunat, hiljaisuus oli kyllä nautittavaa. Oli rentouttavaa olla hetki paikassa, jossa ei koko aikaa joka puolella puhuttu (ja vielä vierailla kielillä).

Tämä oli kamala VALE! Portaita oli 105.

Tiistai 19.5.

Päivämatka Givernyyn Monet'n puutarhaan oli kovin lyhyt. Tulimme aikaisin pois sieltä, joten vapaa-aikaa jäi paljon. Lähdimme Gare St. Lazarelta, ja menimme Vernonin kylästä bussilla Givernyn kylään, jossa Monet'n puutarha siis sijaitsee. Esitelmäni Monet'sta pidin sen jälkeen, kun olimme käyneet herran talossa sisällä ja katsastaneet ja valokuvanneet mannermaista eurooppalaista puutarhaa – sen jälkeen menimme kuuluisalle lummelammikolle japanilaisvaikutteiseen vesipuutarhaan. Siellä ollessamme alkoi sataa, joten emme viettäneet puutarhassa kovin pitkää aikaa.

Keskiviikko 20.5.

Versaillesin palatsi sijaitsi sen verran kaukana hotelliltamme, että oli lähdettävä aikaisemmin kuin minään muuna aamuna. Palatsi aukesi yhdeksältä, ja olimme siellä kymmentä vaille. Ryhmän ja lippujen puuttumisen kanssa oli taas kerran ongelmia, ja taas kerran pääsimme sisään ilmaiseksi.
Pitkistä jonoista huolimatta pääsimme sisälle nopeasti, ja Versailles oli palatsina mukavampi (eli helpompi käsittää) kuin Louvre. Kuninkaiden asunnosta museoksi muutetussa palatsissa oli paljon vähemmän huoneita, ja muutenkin paljon vähemmän katseltavaa. Sitä olisi varmaan riittänyt palatsin puutarhassa, mutta sade alkoi lähes heti, kun astuimme pensasaitojen keskelle. Siitä huolimatta kävelimme jonkin aikaa pensaistossa.

Versaillesista päädyimme erään brasserien kautta Musée Picassoon, jonne pääsimme taas ilmaiseksi. Vaikka se onkin maailman suurin Picasso-museo, olin odottanut sen olevan suurempi (vaikka rakennus olikin nelikerroksinen, valkoiset seinät saivat huoneet näyttämään tyhjiltä).

Torstai 21.5.

Heräsimme aamulla toisen hotellissa majailevan suomalaisryhmän opettajan möreään bassoon: "viistoista yli on viistoista yli eikä kuustoista tai seitsemäntoista yli!"
Aamupalan jälkeen kävelimme Musée des Arts et Métiersiin, jossa oli suurempi väenpaljous kuin olimme odottaneet. Suurin osa näistä ihmisistä kuului koululaisryhmiin.
"Tekniikan Louvressa" oli niin paljon kaikkea kiinnostavaa mutta niin vähän aikaa, ettei ehtinyt jäädä tutkimaan mitään kunnolla, mikä oli kovin sääli.

Musée des Arts et Métiersiltä kävelimme Pompidou-keskukseen, jonne pääsimme taas ilmaiseksi. Sieltä ylhäältä oli mukavat näköalat, mutta hieman turhan kuuma ja tunkkainen ilma.

Sitten menimme metrolla katsomaan Paris philharmonien uutta rakennusta.

Rambuteaun metroaseman hienot valot

Paris philharmonien uusin rakennus (avattu tammikuussa 2015)

Klo 20:00 lähdimme taas kohti Eiffel-tornia. Menimme nyt ylimpään kerrokseen pelkästään hissillä, koska emme olleet varmoja, olisiko yhdistelmälippuja voinut ostaa jostakin ja jos niin mistä lipunmyynnistä.
Ylin kerros oli paras kerros, tykkäsin todella paljon siitä, miten siellä tuuli.
Alas tulimme hissillä toiseen kerrokseen ja juoksimme (siis 2/7 meistä) siitä portaat alas (vältimme samalla pitkän odotusajan toisen kerroksen hisseillä).
Tornin alla iskivät heti eiffeltornirihkamakauppiaat. Illalla ja pimeässä torni oli kyllä aivan erilainen ja paljon näyttävämpi kuin oli ollut päivällä.

Perjantai 22.5.

Viimeinen virallisen ohjelman päivä alkoi metromatkalla katsomaan Galleries Lafayettea (joka on maailman ensimmäinen tavaratalo ja muuta sellaista, kallista siellä ainakin oli). Ehdimme katselemaan hieman ympärillemme, mutta emme ostaneet mitään.

Meillä oli ryhmävaraus Musée de l'Orangerieen (museo, jossa on näytteillä mm. Monet'n suurimmat lummelampityöt), ja siellä kaikki sujui hyvin. Monet'n lummemaalaukset olivat todella vaikuttavia, ja olisin vuonut istua siinä "impressionismin sikstiiniläiskappelissa" kauemminkin, jos ihmisiä olisi ollut vähemmän. Vaikka siellä olikin oikeastaan vähemmän ihmisiä kuin muissa paikoissa, joissa kävimme, tyhjempi tila olisi tuntunut niin paljon erilaiselta.

Musée de l'Orangeriesta kävelimme Champs-Elyseetä pitkin Riemukaarelle, mutta ylös emme kiivenneet.

Maattuani hotellilla pari tuntia lähdimme matkan päätösaterialle. Ravintola, jonne menimme, vaikutti hienommalta kuin ne brasseriet (normaalien ihmisten lounaspaikat), joissa olimme muuten matkan aikana käyneet, ja ruoka olikin onneksi hintansa veroista.

Jälkkäriä, nami!

Lauantai 23.5.

Matkan viimeisenä päivänä lähdimme porukalla La Défenselle, joka on iso ostoskeskus ykkösmetron toisessa päässä.

Sieltä hajaannuimme vähän, ja lähdin yhden muun ihmisen kanssa etsimään Moulin Rougea Montmartrelta. Emme sitä löytäneet, koska sitä ei ollut merkitty karttaani...

Etsinnästä luovuttuamme aioimme tehdä pitkän ja antoisan metroreissun, mutta nousimme epähuomiossa väärään metroon ja jouduimme siten muuttamaan suunnitelmaa. Päädyimme lopulta kävelemään hotellin ympäristöön pariksi tunniksi.

Vaikka ei olekaan mylly, ainakin se on punainen.

Lentokentälle lähdimme aivan ajoissa, eikä siellä sillä kertaa ollut asemiehiä. Lento oli Helsinki-Vantaan lentokentällä jonkin verran yhdentoista jälkeen, joten jouduimme odottamaan puoli yhdeltä lähtevää bussia hetken. Turussa oltiin kolmen aikaan sunnuntaiyönä. Otin taksin kotiin, ja kotona olivat ovea avaamassa äiti sekä hyvin innokas Pipsa. Kotiin tuleminen tuntui todella mukavalta, ja tuli tälläkin matkalla todistettua, että ei ole oman sängyn voittanutta.

Suriseva kirsikkapuu ja muita kevään merkkejä

Kevät on siis. Parasta tässä keväässä on ollut meidän valtava kirsikkapuu. Näen sen huoneeni ikkunasta, enkä siten voinut olla huomaamatta, että se alkoi kukkia (vaikka paljon muita yhtä näkyviä asioita jääkin usein huomaamatta). Ja siinä kirsikkapuussa on parasta sen valokuvaus. Kun asettelee keskellä yötä kameran jalustaa avonaisen ikkunan vieressä että saisi kuvan katuvalon valaisemista kukista, tuntuu siltä että on kerrankin yrittänyt kuvata aihetta riittävän monesta kulmasta/monena vuorokaudenaikana. Tänään koko puu surisi. Kun pysähtyi katsomaan silloin, kun ei tuullut, saattoi nähdä, että siinä pörräsi mehiläisiä ja kimalaisia vaikka kuinka.

Niin, ja lauantaina aamuyöllä olen lähdössä luokan kanssa kulttuurimatkalle Pariisiin! Jännittää ihan hirveästi, mutta onneksi huomenna ei ole koulua, niin ehtii käydä ostamassa puuttuvat asiat ja tehdä matkaesitelmänkin loppuun...koska päättötyö ei opettanut tekemään asioita loppuun ajoissa, vaan ainoastaan aloittamaan ajoissa.

Pariisinmatkasta tuleekin sitten ihan oma kirjoituksensa, samalla tavalla kuin Milanostakin :)

Olen nähnyt jo paljon västäräkkejä, mutta pääskysiä en sentään. Muita lintuhavaintoja mm. sinitiainen, leppälintu, kirjosieppo, jokirannan lokit, varpunen, viherpeippo, ja tänään näin närhen (joka oli yllättävän iso!) Sinivuokkoja näin kerran kun olin Pipsan kanssa kävelyllä, ja seuraavana päivänä päätin mennä samaa reittiä kamera mukana. Mutta koska se päivä ei ollut yhtä aurinkoinen, sinivuokot eivät enää olleet niin näyttäviä.

Tuntuu kummalta, että koulupäivät ovat niin lyhyitä, koska aikaa jää todella paljon, eikä aina tiedä, mitä sillä tekisi. Protuleiri, jolle menen apuohjaajaksi, on kesä- ja heinäkuun vaihteessa, ja muuten kesä varmaan kannattaisi käyttää paljolti kirjoituksiin lukemiseen. Olen soittanut eilen ja tänään todella paljon pianoa, ja sen jälkeen, kun sain ostettua lainaviulun itselleni, olen soittanut sitä enemmän kuin ennen. Omaksi huviksi on vain niin paljon motivoivampaa soittaa.

Ja nyt kevät.

'

Enkelin siivet, ei nekään puuttuneet, ne on sun sängyn reunalla

Päättötyön palautus oli viime keskiviikkona. Sen jälkeen olen ollut todella toimelias ja saanut aikaan vaikka ja mitä. Esittely on ensi keskiviikkona, mutta voin silti kai vähän etukäteen kertoa siitä jotakin.

Mutta toisaalta, miksi paljastaa kaikki ennen kuin edes esittelen sen työn? Joten pelkästään valokuvat! Niistäkin saa varmaan jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä olen tehnyt (vaikka filmikamerasta kehitettyjä kuvia ei tähän oikein saa...).

(Novellit ajattelin mahdollisesti julkaista täällä päättötyöesittelyn jälkeen eli loppuviikosta.)

Ensimmäiset siivet, mallina minä itse

Ensimmäiset siivet, mallina Oona

 

 

Toiset siivet, malleina Aino & Pipsa 

 

 

Kolmannet siivet, mallina Maria

 

  

Neljännet siivet, mallina Daniel 

Enkeleitä ei meille riitäkään?

Kirjoitin tämän novellin nyt päättötyökirjaa varten, mutta ei kai siitä haittaakaan ole, jos laitan sen myös tänne. En oikein osaa sanoa siitä mitään, tai mistään, joten pitemmittä puheitta: olkaapa hyvät, tässä novelli pitkästä aikaa.

I

Toukokuun ensimmäinen lauantai vaikutti hyvältä päivältä. Olin palaamassa aamukävelyltäni kotiin kuulokkeet korvilla huutaen, kun jotakin suurta putosi eteeni katukiveykselle. Ensimmäinen ajatukseni oli, että joku oli juuri hypännyt viereisen talon katolta. Katsoin sitä kunnolla ja näin, että edessäni oli enemmän tai vähemmän ihminen, jolla oli kultaiset siivet selässä.

Nostin kuulokkeet korviltani ja kyykistyin siivekkään ihmisen viereen. Hän ei näyttänyt kuolleelta, joten uskalsin ravistella häntä paljaasta olkapäästä. Syvästi murahtaen eteeni pudonnut henkilö käänsi päänsä minua kohti. Hänen otsallaan tummat kiharat olivat tahmeat verestä.

”Hei”, sanoin, kun tämän siivekkään kummajaisen katse yritti tarkentua minuun. ”Tarvitsetko apua?”

Hetken mietin, mahtoiko hän ymmärtää minua, mutta sitten tummien kiharien peittämä pää nyökkäsi heiluen. ”Piiloon...auta...” muukalainen kähisi. Sitten hänen silmänsä pyörähtivät ympäri ja jäin keskelle autiota katua edessäni tajuton, siivekäs ihminen. En tiennyt, mitä muutakaan tehdä, joten nostin hänet syliini aikomuksena viedä hänet kotiini ja soittaa sieltä ambulanssi – puhelinta en koskaan ottanut mukaan kävelylle.

Kotona vein hänet suoraan kylpyammeeseen, en viitsinyt häntä sänkyynkään viedä verisenä. Toinen siivistä oli luultavasti murtunut, sillä se roikkui oudossa asennossa ja oli koko ajan tiellä. Olin niin järkyttynyt tapahtuneesta, että vasta istuessani selkä kylpyammeen reunaa vasten aloin miettiä, miten kevyeltä niin vahvan näköinen ruumis oli tuntunut käsivarsillani. Ja vasta kun kylpyammeessani oleva siivekäs alkoi osoittaa tajunsa palaamista, minulle valkeni, että olin kantanut puolialastoman miehen kotiini.

”Missä minä olen?” kuului voihkaisu kylpyammeesta.

”Piilossa”, minä vastasin piilopaikastani lavuaarin takana.

”Piilossa?”

”Niin sinä halusit.”

Kuului ääniä, jotka syntyvät siitä, kun siivekäs mies yrittää nousta istumaan parempaan asentoon liukkaassa kylpyammeessa.

”Mikä sinä olet?” kysyin yrittäen pitää ääneni mahdollisimman vakaana.

”Mikä?”

”Mikä.”

Oli pitkään hiljaista. ”Ikaros”, oli vastaus lopulta.

”Sinun nimesi?”

”Ikaros.”

”Se Ikaros?”

Ei vastausta.

”Mikä sinä olet, Ikaros?”

”Eikö se ole selvää?”

Tuhahdin. ”Ei todellakaan.”

”Tule tänne.”

Epäröin hetken, mutta nousin sitten ylös ja kävelin kylpyammeen viereen. Katseeni laskeutuessa Ikarokseen olin äkkiä hyvin tietoinen omasta ulkoisesta olemuksestani. Hänen tummat kiharansa ja verentahrimat kasvonsa näyttivät jopa kylpyhuoneen kellertävässä valossa kauniimmilta kuin minä koskaan.

”Näetkö nämä siivet?” Ikaros kysyi liikauttaen mainitsemiaan ruumiinosia. Nyökkäsin, ja Ikaros kohottautui hitaasti ylemmäs. ”Missä sinun siipesi ovat?”

”Ei minulla ole siipiä.”

Se sai Ikaroksen ymmälleen. ”Kaikilla enkeleillä on siivet”, hän sanoi ilmeisen häkeltyneenä.

”Sinä olet siis enkeli?” kysyin. Ikaros nyökkäsi. ”Asutko sinä taivaassa?”

Kysymykseni sai Ikaroksen taas hämmentymään. ”Taivaassa?”

”Niin”, sanoin kärsimättömänä. ”Onko siellä jumalaa?”

Ikaroksen katse ei värähtänytkään pois silmistäni, kun hän pudisti päätään.

II

Ne kuukaudet, jotka Ikarokselta kesti parantua, onnistuin jotenkin pitämään hänet piilossa vanhemmiltani. Ikaros oli hyvin yhteistyöhaluinen piilossa pysyttelemisen suhteen. Lainasin hänelle veljeni vanhoja vaatteita, sillä varsinkin puolialaston mies huoneessani olisi herättänyt epämiellyttäviä kysymyksiä vanhempieni taholta.

En kertonut Ikaroksesta kenellekään hänen omasta pyynnöstään. En ollut oikein varma, miltä hän oli piilossa, eikä hän suostunut puhumaan itsestään mitään. Aluksi säikähdin joka kerta hänet nähdessäni, mutta lopulta totuin hänen läsnäoloonsa.

Viimeisen koulupäivän jälkeen tulin huoneeseeni, ja näin Ikaroksen istuvan tapansa mukaan sängylläni, mutta sillä kertaa jokin oli toisin.

”Mitä nyt?” kysyin istuutuessani Ikaroksen viereen sängylle. Tämä katsoi minuun kellertävillä silmillään hetken, mutta käänsi sitten katseensa. ”Sinä olet pitänyt minut piilossa”, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Oliko se väärin tehty?” sydämeni alkoi takoa lujemmin kylkiluitani vasten.

Ikaros pudisti päätään. ”Sinä olit parempi, kuin olin odottanut.”

”Mitä sinä sitten odotit?” kysyin naurahtaen.

Ikaros kohautti harteitaan. ”Kidutusta.”

Purskahdin nauruun, mutta hymyni hyytyi, kun näin hänen ilmeensä. ”Ah”, sanoin hiljaa. ”Ymmärrän.”

Ikaros huokaisi päätään pudistellen. Hänen paitansa selkämys pullisteli siipien liikkuessa kankaan alla. ”Sinä et voi ymmärtää”, hän sanoi.

”Antaisit minun yrittää.”

Kohtasin Ikaroksen katseen vakaasti, ja jokin tilanteessa sai hänet hymyilemään aivan hiukan – enemmän kuin olin siihen mennessä nähnyt hänen näyttävän tunteitaan. Ikaros laski kätensä otsalleni. Tunsin heikon pistelyn kohdissa, joissa hänen sormenpäänsä koskivat ihoani. ”Nuku”, Ikaros kuiskasi. Olin vastustelemaisillani, mutta valtava haukotus vei vastalauseeni mukanaan, ja ennen kuin huomasinkaan, olin pudonnut syvän unen pimeyteen.

Kun avasin silmäni taas, kuu paistoi avoimesta ikkunasta kasvoilleni, ja Ikaros oli poissa.

Ponnahdin ylös salamannopeasti ja varmistin, ettei hän varmasti ollut missään huoneeni pimeissä nurkassa. Olin löytänyt hänet pöytäni alta ensimmäisenä yönä, mutta tällä kertaa siivekästä miestä ei näkynyt missään.

Istahdin sängylleni voipuneena. Painaessani kasvoni kämmeniini huomasin, että kädessäni oli jotakin, mitä siinä ei ollut ollut silloin, kun olin nukahtanut.

Kuun valossa sulka näytti aivan valkoiselta, mutta tunnistin sen silti Ikaroksen siipisulaksi. Painoin sen rintaani vasten. En ollut huomannutkaan, miten paljon olin loppujen lopuksi välittänyt Ikaroksesta. Hän oli hiljainen ja kärsivällinen, hämmästyttävän viisas, ja onnistui aina yllättämään minut pienillä, huomaavaisilla eleillä, jotka olivat saaneet minut ajattelemaan, että häntä kohtaan tuntemani tunne oli molemminpuolinen.

”Miksi sinä itket?”

Ääni avoimen ikkunan suunnalta sai minut hätkähtämään. Kohottaessani katseeni näin jonkin siivekkään seisovan ikkunan edessä. Sydämeni hyppäsi toiveikkaasti luullessani hahmon olevan Ikaros, mutta tämän enkelin siivet olivat niin mustat, etteivät ne kiiltäneet kuun valossa toisin kuin Ikaroksen siivet.

”Mitä sinä olet tehnyt Ikarokselle?” kysyin vihaisena. ”Missä hän on?”

Musta enkeli naurahti päätään pudistellen. ”Se on kysymys, jonka halusin kysyä sinulta, kultaseni.”

Sisälläni oleva raivo ei päässyt purkautumaan, kun musta enkeli oli äkkiä vieressäni. Hän virnisti tarttuessaan olkapäähäni, ja äkkiä kaikki pimeni.

III

Heräsin taas paikassa, jota en tunnistanut. Oli kulunut liian kauan siitä, kun viimeeksi olin kotona, ehkä vanhempani jo olettivat minun kuolleen. Tänään poskeni painui kylmään marmorilattiaan, ja kumeat äänet jossain yläpuolellani tuntuivat keskustelevan kiihkeästi, mutta sanoja en erottanut.

Äkkiä Ikaros oli vieressäni. ”Anteeksi”, hän kuiskasi ilmeisesti huomattuaan minun heränneen. ”En olisi halunnut vetää sinua tähän mukaan.”

Päähäni sattui, enkä pystynyt liikuttamaan raajojani. Mutisin jotain epämääräistä siitä mustasta enkelistä, ja Ikaros painoi kätensä pääni päälle. ”Minä tiedän”, hän kuiskasi. ”Lucifer tunnusti jo siepanneensa sinut saadakseen minut palaamaan.”

Yritin puhua, mutta Ikaros hyssytteli minut pysymään hiljaa. ”Veljellistä kateutta”, hän kuiskasi. ”Lucifer olisi halunnut sinut itselleen, ja katuu sitä, että käytännössä antoi sinut minulle kultaisella tarjottimella sinä lauantaina.”

En ymmärtänyt enää yhtään mitään, ja Ikaros taisi tunnistaa epätietoisuuteni, sillä hän silitti poskeani hellästi kuiskaten: ”Odota vielä hetki.” Sitten hän oli taas poissa.

Ikaroksen ”hetki” oli paljon pidempi kuin minun hetkeni olisi ollut. Lucifer käveli kerran näkökenttääni, seisoi jonkin aikaa siinä minua tuijottaen ja lähti sitten takaisin sinne, mistä oli tullut.

Makasin selälläni epätasaisella kivilattialla, kun Ikaros kumartui ylleni. ”Tule”, hän sanoi. Yhdellä kädenheilautuksella raajani olivat vapaat. Ikaros auttoi minut huojuvien jalkojeni päälle. Päästyämme ulos kivisestä rakennuksesta hän päätti, ettei jaksanut odottaa, että jalkani saisivat voimansa takaisin, vaan kaappasi minut käsivarsilleen ja ponnisti ilmaan.

Tarkastelin Ikaroksen kasvoja hänen lentäessään. Ne, samoin kuin Ikaroksen muukin olemus, vaikuttivat ilmeekkäämmiltä kuin ennen.

”Miksi Lucifer olisi halunnut saada minut?” sain lopulta kysyttyä. ”Millä tavalla minä olen erikoinen?”

Luulin hetken, ettei Ikaros vastaisi ollenkaan, mutta hetken kuluttua hän avasi suunsa. ”Sinunlaisesi enkelit ovat hyvin arvokkaita”, Ikaros sanoi. ”Etenkin sellaisille kuin minun veljeni.”

”Enhän minä ole enkeli.”

”Olet sinä.”

”Miten se voi olla mahdollista?”

”En tiedä”, Ikaros myönsi laskeutuessaan korkean observatorion katolle. Toisella puolen taivasta tähdet olivat jo tulleet esille, ja Ikaroksen takana laskeva aurinko sai tämän siivet hohtamaan kuin ne olisivat olleet tulessa. Hän laski minut seisomaan, mutta ei päästänyt minusta irti. ”Mutta minä en välitä siitä, onko sinulla arvoa tai ei, enkä siitä, oletko enkeli vai et. Minä rakastan sinua huolimatta siitä, millainen tai mikä sinä olet.”

Ikaroksen kellertävät silmät pitivät omiani otteessaan. Pidätin henkeäni.

”En minä ole enkeli”, toistin itsepäisesti.

Ikaros hymyili ja tarttui toisella kädellä leukaani. Kevyt ensisuudelmamme kutitti huuliani kuin höyhen. Pian enemmän tunsin kuin näin auringon viimeisten säteiden osuvan kasvoillemme. Käteni olivat huomaamattani etsiytyneet Ikaroksen tummien kiharoiden sekaan.

Se tuntui hyvältä alulta. Ikaros katsoi minua ja hymyili.

”Kukaan ei tarvitse siipiä ollakseen enkeli”, hän sanoi.