Tarina vailla nimeä

Tarina vailla nimeä on oikeasti tarina, jolle olen kerran keksinyt nimen, mutta se ei enää sovi sille (varsinkin kun keksin sen ensin englanniksi, mutta nyt, kun osaan englantia paremmin, olen tajunnut, ettei se ollutkaan niin hieno nimi kuin ajattelin sen olevan). Se ei ole yksi kirja, eikä trilogia, eikä sitä pituutensa puolesta voi kutsua kirjasarjaksikaan, joten puhun siitä nyt tarinana vailla nimeä. (Siinä ei toistaiseksi ole loppuakaan, eikä viimeiselle osalle loppua näy, mutta toivotaan, ettei siitä tule myös tarina vailla loppua.)

Tarina vailla nimeä on pituudeltaan toistaiseksi novellisarja (kunnianhimoisena tavoitteena kuitenkin on kirjasarja), jota aloitin kirjoittamaan noin viisi vuotta sitten. Olen hämärästi muistavinani, että sain innostusta siihen Eragonista, jonka olin juuri lukenut, nimittäin aivan ensimmäisissä versioissa lohikäärmeet puhuvat samalla tavalla, ajatusten välityksessä kuin Eragonissa. Se ei ole ensimmäinen tarina, josta olen aikonut kirjoittaa "oikean kirjan", mutta myös sen edeltäjä oli fantasiatarina, kuten kaikki muutkin sivun pituista novellia pitemmät fiktiiviset tarinat, joita olen kirjoittanut (ja myös suuri osa niistä novelleista on fantasiaa).

Tuntemattomasta syystä lähes kaikki fantasia, mitä kirjoitan, on korkeaa fantasiaa (joka siis tapahtuu jossain kaukana omassa fantasiamaailmassaan), ja monet novelleista, jotka olen aloittanut siten, että ne vaikuttavat olevan jotain muuta kuin fantasiaa, muuttuvat jossain kohtaa kuitenkin sitten fantasiaksi (olen kirjoittanut vain muutaman novellin, jossa ei ole minkäänlaisia fantasiaelementtejä).

Tarinassa vailla nimeä tulee luultavasti olemaan vielä jonakin päivänä seitsemän osaa. Niistä ensimmäistä olen kirjoittamassa viidettä kertaa (vaikka käännänkin sitä englanniksi, kirjoitan sen siinä samalla uusiksi, jonka jälkeen voin kääntää sen suomeksi ja kirjoittaa sen sitten siinä samalla kuudennen kerran uudestaan). Näistä seitsemästä osasta olen saanut (ainakin kerran) valmiiksi viisi (kaikki paitsi viidennen ja seitsemännen), ensimmäinen on valmistunut jo neljä kertaa, toinen kaksi. Pitemmälle en ole päässyt uudelleenkirjoittamisprosessissani, sillä kun aloitan kirjoittamaan tarinaa alusta, niin aloitan sen liian usein alusta eli ensimmäisestä kirjasta (jonka nimi on vielä toistaiseksi Alku, ja jonka nimen aion vaihtaa heti, kun keksin minkä tahansa paremman).

Jokaisen osan nimi on vaihtunut monesti, aivan kuten itse hahmot, tarinan juoni ja koko maailma, sekä joidenkin hahmojen nimet. Tällä viikolla karsin muutaman hahmon valtavasta listasta, ja nyt tarinan kannalta tärkeitä hahmoja on enää nelisenkymmentä.

Tarinan vailla nimeä ohella olen kirjoittanut vuosien varrella viittä muuta fantasiatarinaa (tai yksi on ehkä enemmän scifiä), joista kaksi olen jopa saanut kirjoitettua loppuun (kummassakaan ei kuitenkaan ole yli viittätoista sivua). Niistä tarinoista jopa neljällä on nimi (Starchildren, The Raven and the Flower, Aika ja ikuisuus sekä Kuunpolku). Niiden lisäksi olen kirjoittanut tarinaa kuudennessa kirjassa ensiesiintymisensä tekevästä hahmosta, joka on keksimisestään asti ollut yksi lempihahmoistani.

Mikä onkaan parempi tapa viettää iltaa omassa huoneessaan kuin laskea omia piirroksiaan? Sain jostain päähäni laskea, ketä tarinan vailla nimeä hahmoista olen piirtänyt eniten, vaikka olinkin lähes varma tuloksesta. En kuitenkaan odottanut, että ero eniten ja kolmanneksi eniten piirretyn hahmon välillä olisi niin suuri.

Tarina vailla nimeä on ainoa fantasiatarinoistani, jonka hahmoista joku tekee aina mieli piirtää, ja itse asiassa suurin osa piirroksistani liittyy siihen.

Tarinan hahmoista on kertynyt yli 210 piirrosta, joista tuoreimmat piirsin muutama tunti sitten ja vanhimmat olen piirtänyt vuoden 2010 alussa, vähintään puoli vuotta sen jälkeen, kun aloitin kirjoittamaan tarinaa. En enää muista, milloin aloitin sen, enkä tiedä, missä kaikkein vanhimmat tarinaan liittyvät piirrokseni ovat (tai siis, tiedän tarkalleen missä vihossa ne ovat, mutta en tiedä sen vihon sijaintia muuttolaatikoiden uumenissa, vaikka olen monta kertaa yrittänyt löytää sitä).

Voittajahahmon, Lunan, olen piirtänyt yhteensä neljäkymmentäkuusi kertaa!

Hyvänä kakkosena on Sera kahdessakymmenessäkahdessa piirroksessa (mukaanlukien tuo kuva tuolla ylempänä, missä sataa jotain terälehtiä, se on myös Sera.)

Kuitenkin enemmän kuin mitään muuta, olen piirtänyt siipiä, suurin osa niistä enkeleitä. Siivet löytyi yhteensä yhdeksästäkymmenestäkahdeksasta kuvasta!

Lopuksi sekalaisia, mutta hienoja kuvia.

Tämän piti aluksi olla Sera, mutta sitten se ei näyttänytkään Seralta. Nyt se on vain joku kiva random tyyppi.

Osa hahmoista löytyy myös chibinä.

Tämä luonnos on vielä kesken, mutta pidän siitä.

Tämä on yksi harvoista tussatuista ja väritetyistä piirroksistani. Hahmo tulee luultavasti esiintymään Starchildrenissä, mutta en ole kirjoittanut sitä vielä paljoakaan, joten en voi olla vielä varma.

Princess left the country

Tänään, pitkästä aikaa päätin käyttää energiaa tänne kirjoittamiseen, kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut tätä blogia.

Kesä!!1! En kestä.

Voisin sanoa, että tää kesä on ollu suurimmalta osalta ällistyttävän mukava, vaikka nää helteet alko vasta Ruisrockin alkaessa. Siellä ei tullut käytyä, mutta mm. Happoradio ja the Offspring kuuluivat hyvin meille asti – Offspring kuului tuulettomuuden takia jopa Portsaan!

Kesäkuun vietin teatterissa. Purrrrfect. Mikä onkaan parempi tapa viettää kesää? Viimeinen esitys oli jo 23.6., ja vaikka produktio olikin pitkä, nautin sen tekemisestä. Kesäkuussa kulutin aikaani myös ihanan päättötyöni (Project Angel) tekemiseen yli 20 tuntia vähän yli viikon aikana. Jatkoin sitä vasta tällä viikolla, koska vasta nyt jaksoin ja saan kameran toivottavasti tänään! Sitten vain kuvaamaan, kunhan saan ajat sovittua niiden ihmisten kanssa, jotka ovat suostuneet kuvattaviksi. Nyt olen saanut ensimmäiseen vaatekappaleeseen systeemin, joka mahdollistaa siipien ja yläosan käytön yhtä aikaa niin, että siivet näyttävät aidommilta. (Kiitos äiti, kun autoit!)

Ja mikäköhän päivä se oli...olikohan viime viikolla, kun Aino lähti Ruotsiin töihin (kesällä aika menee ihan aina sekaisin). Nyt miulla on oma huone, ja Vienolla myös. Täällä on paljon tilaa, varsinkin kun eilen siivosin ja järjestin kaikki huonekalut uudestaan. Se tuntuu hassulta, ainakin kun nyt on vaatekaapissakin tilaa (tai sitten miulla vaan on ihan liikaa vaatteita, mutta kun en raaski laittaa mitään pois!)

Koko kesän aikana en ole käynyt kertaakaan uimassa vielä. Tällä viikolla olemme tietääkseni lähdössä mökille, joten varmaan tänäkin kesänä talviturkin heittäminen on väistämätöntä. Vaikka en helteestä pidäkään, vesi on toivottavasti sen seurauksena lämpimämpää kuin 15-asteista, joten uimisen pitäisi sitten kai olla suht miellyttävää.

Heinäkuussa olen kirjoittanut, kirjoittanut, kirjoittanut ja vähän piirtänyt, tehnyt ruokaa pari kertaa, syönyt tuhottomasti jääpaloja (ja jäätelöäkin), katsonut GoT:in ensimmäisen kauden, valvonut myöhään ja hoitanut Pipsaa (alias pahaa Pepsi-kissaa). On hassua olla perheen vanhin lapsi, kun tulee heti käyttäydyttyä ihan eri tavalla (ainakin omasta mielestäni).
Viime perjantaina olin äitin ja Vienon kanssa (koska isi oli Lontoossa) How To Train Your Dragon 2 3D originalin ensi-illassa (heh), ja se oli ÄLLISTYTTÄVÄ. Parempi kuin ensimmäinen HTTYD, varsinkin grafiikat oli aivan mahtavat. Se toimi hyvin 3D:nä, sitä ei edes huomannut, että oli ne lasit päässä. Se olisi ehkä ollut hauskempi joiltain osilta, jos en olisi nähnyt sen traileria niin montaa kertaa, mutta se oli silti hauska, hieno ja ihana. Pelkäsin, että se olisi huonompi kuin mitä siltä odotin, mutta se oli parempi kuin osasin odottaa! Aivan elokuvan alussa, alkutrailereiden aikana pelotti, että se olisi ollut väärällä kielellä, kun kaikki trailerit oli dubattu suomeksi, mutta onneksi niin ei sentään käynyt.

Näytelmän posteri!

Viimeisin kuva Project Angelin etenemisestä..

Nää kuvat on Kuuvasta (jostain Ruissalon perukoilta), jossa kävin Ainon kanssa päivää ennen kuin se lähti Tukholmaan.

Tässä on Aino... 

...ja tässä aivan selvästi Lokki-Tane

Inside a dream, true desires...

Hiihtoloma on pian ohi. Läksyt tekemättä, eikä yhtään huvittaisi mennä takaisin kouluun. Lomalla olen syönyt, syönyt, syönyt ja syönyt, löhöillyt sohvalla, katsonut telkkaria, ollut tietokoneella, pelannut kännykällä, valvonut pitkään, nukkunut pitkään ja syönyt vähän lisää.
Ai niin, valokuvasin kahtena päivänä. Ennen sitä isosiskon penkkareissa, silloin kamerasta loppui akku kesken!

This holiday is over soon. Homework is not done and I have no motivation for school anymore. I don't want to go there. This holiday I have ate, ate, ate and ate, laid on the sofa, watched TV, been on computer, played with my phone, stayed up late, slept long and ate more.
Oh, I also took photos on two days! And before the holiday umm... in a traditional high school graduating people's "party" where they ride trucks and throw candy at people. :D

 As you can probably guess, their theme was Mexico!

 I only took photos of snow this holiday. I think it's beautiful.

Vääristyneiden värien valtakunta (uudelleen kirjoitettu)

Osuuspankin katolla oli yksisarvinen. Minä kiipesin ikkunalaudalle sitä katsomaan. Mietin miltä tuntuisi hypätä, pudota alas, maahan asti, tuntea ilma kohisemassa korvissa ja tuuli kasvoilla. Kysyin itseltäni: lähteä vai jäädä? En minä aikonut hypätä. En oikeasti. Enhän? Mutta minulla ei ollut aikaa ajatella, minulla ei ollut aikaa kertoa... Putosin maahan asti ja se muuttui vedeksi. Aloin vajota kohti pohjaa, paineen rusentaessa keuhkojani näkökenttäni pimeni ja aloin taas pudota, putosin on a railroad ja juna kiisi kohti näin vain sen sokaisevan valon kun se tuli juuri ennen törmäystä I was smiling sitten ei mitään.

Minä olin itsetuhoinen. Halusin kuolla. Viiltelin. Syviä haavoja, syvempiä kuin kenelläkään muulla. Jouduin monta kertaa tikattavaksi. Asuin laitoksessa. Kävin terapiassa. Valehtelin. Valehtelin, että kaikki olisi hyvin kotona, että tämä oli vain minun syytäni. Että se olin minä jossa oli kaikki ongelmat, että minä minä minä olin huono ja vain omasta mielestäni, mutta isä rakasti ja siihen oli hyvät välit. Isäkin valehteli psykologille että rakastaa minua. Äiti kuoli kolme vuotta sitten autokolarissa. Ja sekin oli minun syyni.

Joskus pääsin pois laitoksesta. Asuin isän kanssa. Se hakkasi. Tiesin ansainneeni sen enkä hakenut apua, en kertonut kenellekään. Jatkoin viiltelyä. Minä, homo, itsetuhoinen, tyhmä, ruma, paska, läski. Lopetin viiltelyn hetkeksi. Sain sen tilalle anoreksian. Juoksin joka päivä enkä syönyt mitään. Valehtelin syöväni koulussa. Isä sanoi että on hyvä että laihdutan. Olin lähes ylipainoinen ja ehdin laihtua melkein kaksikymmentä kiloa ennen kuin kukaan huomasi että jotain oli pielessä. Koulussa ne huomasi ensimmäisenä. Mutta olin entinen koulukiusattu, sittemmin syrjäytynyt eikä minulla ollut ystäviä uudessa lukiossa. Kun olin laihtunut niin nopeasti ja paljon, se tyyppi, johon olin ihastunut, kysyi, että ”onko sulla kaikki ok?” Sanoin sille että totta kai on. Se katsoi minua surullisesti ja pitkään. En ollut uskottava koska oli elokuun alku, lämmintä ja minulla pitkät hihat ja tikkejä kasvoissa. Isä oli lyönyt rikkinäisellä viinapullolla keskellä kaupunkia kun olin hakenut sen yöllä baarista. Olin juossut sitä karkuun kasvot veressä mutta se oli saanut kiinni ja hakannut. Joku soitti poliisit. Isä häipyi paikalta. Poliisit eivät koskaan tulleet. Kävin päivystyksessä. Ja juoksin kotiin, kuusitoista kilometriä.

Jouduin taas laitokseen. Koulussa oltiin huolissaan. Luokkalaiset oli kuulemma kyselleet perään. Olin pakkosyötössä ja terapiassa. Ja tarkkailussa. En saanut viillellä enkä liikkua. Oksensin muutaman kerran. Sekin oli paha juttu. Tuntui tosi pahalta.

Sitten tapahtui ihme. Se tuli käymään. Ihminen johon olin ihastunut. Ensimmäinen vierailija ikinä. Me juteltiin ensin niitä näitä mut sitten se kysyi

”ootko sä homo?”

”mitä jos oon?”

”no, mä oon”

”...oo koo?”

*huokaus* ”tykkäisitkö sä musta jos sä oisit homo?”

”...tä?”

”no jos mä tykkäisin susta... kun mä siis tykkään susta...vaik siis sä et ois homo ja niin tota joo voit unohtaa et mä sanoin mitään...”

”Oikeestiko sä tykkäät musta?"

"joo, anteeks että oon homo"

"...älä pyydä anteeks mäki oon"

"...oikeestiko"

*nyökkäys* "ja... niin siis mäki pidän susta...”

”oikeesti?”

”joo. Ihan oikeesti.”

"lupaatko kans?"

"...joo..?"

"Sä oot söpö."

Hymyilimme. Se otti kädestä kiinni. Se tuntui hyvältä. Joku joka välittää. Kertoi ettei se halua että kuolen. Se oli ollut todella huolissaan.

Kaupungin yössä me olimme etuoikeutettuja. Me olimme elossa, me olimme oikeassa. Me olimme vahvoja. Saimme olla elossa, oikeassa. Kukaan ei tullut lyömään tai huutamaan että ”oot huono, paska lapsi painu helvettiin”. Vääristyneiden värien valtakunnassa taivas oli tumma, lähes yhtä musta kuin sinun hiuksesi kun värjäsit ne siellä hylätyssä lepakkotalossa metsän laidassa, meillä ei ollut paikkaa minne mennä, karkulaisilla. Tähtiä ei ollut. Sinä ja minä, me olimme elossa, olemassa, me hengitimme katulamppujen alla samaa ilmaa lähekkäin, melkein koskettaen mutta ei sittenkään, tuulen riepottaessa hiuksesi kasvoilleni sinä olit siinä, minun kanssani ja me olimme ainoita jotka olivat elossa. Hengitys huurusi. Keltaisia lehtiä putosi puista.

Minä rakastin sinua. Syvemmin joka henkäyksellä jokaisella kosketuksella jokaisella katseella. Valvoimme auringonnousuun, suutelimme. Kerroin nauraen että aurinko oli yhtä punainen kuin lavuaari sinä päivänä kun täytin viisitoista. Itkit. En ymmärtänyt miksi.

Saatoin sinut kotiovellesi asti. Lähdin kotiin aamun ensimmäisellä bussilla. Olisiko sittenkin pitänyt jäädä kun pyysit? Olisiko pitänyt jäädä eikä lähteä? Olisiko pitänyt... Isä heräsi kun tulin kotiin. Kun avain kiertyi lukossa, kun ovi meni kiinni kun en osannut taaskaan valita oikein. Olisi pitänyt jäädä. Isä oli raivoissaan. En olisi saanut. Minulla ei ollut oikeutta. Olisi pitänyt jäädä kotiin eikä karata kaupungille vaikka ”sä oot huono, vitun paska lapsi, toivottavasti joku raiskas sut. Mä rukoilen joka päivä että sä kuolisit vihdoin, että sä olisit kuollut ja sun äitis elänyt. Kunpa sä et ois koskaan edes syntynyt. Vitun homo!”

Kukaan ei tiennyt. Näistä keskusteluista mitään. Että minulla ei ollut rakastavaa perhettä, ei yhtä ihmistä enempää joka minusta välittäisi. En ollut kertonut. Se oli salaisuus, minun salaisuuteni, isän salaisuus. Ruma, revityn rakkauden rikki raiskaama salaisuus. Sitä en ollut kertonut edes sinulle. En ollut henkäissyt sanallakaan isäni sanoista koskaan. Kenellekään. Sinullekaan. Miten olisin voinut kertoa?

Onneksi me asuttiin toisessa kerroksessa. Isä heitti mut parvekkeelta.

Valoja. Ääniä. Päähän sattuu. Oonko mä vielä ehjä? Oletko sä vielä siellä jossain?

Parvekkeelta putoaminen sattuu helvetisti enemmän kuin viiltely. Lapsensa pahoinpiteleminen on aika paha juttu. Poliisit sai tietää. Ja sosiaaliviranomaiset. Kaikki sai tietää. Meidän typerä, typerä, typerä salaisuutemme.

Selvisin. Sanoit rakastavasi minua.

Kysyin itseltäni: lähteä vai jäädä?

WINTER!!

NYT ON TALVI!!!!! Vihdoin ja viimein. Sen kunniaksi menin metsään kävelylle ja ottamaan valokuvia.

Omg it's winter!!! At last. I've been waiting for this since October. I went to a walk in the forest to take photos.

"talvi"

Nyt on siis vuosi 2014. Eikä mikään ole muuttunut. Kaikki on samanlaista kuin eilenkin, vaikka eilen olikin viime vuonna. Viime kuun aikana on tullut mietittyä, että mikä tekee näistä juhlista tärkeitä? Miksi uusivuosi on niin ihmeellinen juttu? Kysymyksiä on, mutta ei vastauksia, koska olen lähinnä ihmetellyt, että mitä ideaa on vaikka viettää joulua. Viime vuonna ei oikein tuntunut siltä, että olisi ollut joulu tai uusivuosi tai edes talvi, koska ei ole lunta. Eikä keskustassa tuoksunut niin vahvasti ruuti kuin aina ennen uutenavuotena.

Joulu oli ja meni, ja olen nukkunut melkein joka yönä lomalla kaksitoista tuntia. Olisi varmasti miljoona erilaista tapaa viettää päivänsä kuin tietokoneen ruudun ääressä, mutta se on suurin osa kaikesta, mitä teen päivän aikana. Istun sohvalla tuijottamassa tietokoneen ruutua. Tai puhelinta. Se vain on liian helppoa, eikä tarvitse ajatella niin paljon.


                        ulkona on pimeää
               kaupungin valot heijastuvat pilvistä
      ei ole edes kylmä
vaikka sanovat, että nyt on muka talvi
                       meri ei ole jäässä
                  sataa vettä
        eikä missään ollut lunta
eikö syksy suostu kuolemaan?
huomenta,
      tervetuloa
           tämä vuosi
                  edellinen vuosi on kuollut
hiljaista, vain autojen humina kuuluu
       kukaan ei huomaa sankaria
               kun hän astuu taisteluun
                                             hän seisoo yksin

tässä kuva viime vuodelta.

Sleeping pills and angels (eikä vielä ole edes lunta)

Ehkä, ihan ehkä miulla ei ole kaikki ihan hyvin. Voisi ainakin luulla, että kun käy psykologilla ja se sanoo, että jos tää jatkuu tällaisena, niin saatan päästä/joutua laitokseen. Ehkä se on jo merkki siitä, ettei kaikki ole ihan hyvin. Voi olla.

Mutta eihän nyt kaikki ole koko ajan huonosti. Onhan niitä hyviäkin päiviä. Parempia. Mutta ehkä niitä on liian vähän. Ehkä ne huonot päivät on liian huonoja. Ehkä unettomuus on huono asia, koska sain unilääkkeitä. Kun niitä syö, tuntuu, että pää olisi täynnä pumpulia.

Maybe, just maybe everything's not fine in my life. At least you could think than if you go to a therapist and she says that if this continues, you might find yourself in a psychiatric hospital. Maybe that's a sign that everything's not fine. Could be.
But everything's not bad all the time. There are good days, too. Better days, I mean. But still, maybe there's too few of them. Maybe the bad days are too bad. Maybe insomnia is a bad thing 'cause I got sleeping pills. When I eat them, my head feels like it's full of cotton wool.

Eikä vielä ole edes lunta
and there isn't even snow yet.

"Was it an angel
That knocked on my door?
Or was it a wind?
Was I still sleeping
Lost in a dream?
Or was it you?
We swam in the fountains
Beneath the northern stars
We cried from the laughter
And died in each other's arms
(– –)
We ran through the graveyard
To catch to midnight sun
We danced drunk and naked
Until the summer was gone
Remember
And live forever
Remember
To live for love
Remember
To live for love
To live for love" (The Rasmus, Live Forever)

Joulukin on tulossa tuossa viikon sisällä. Toivottavasti se ei ole kovin huono päivä. En ole oikeastaan odottanut joulua tänä vuonna, ehkä koska en vain jaksa. Se tuntuu jostain syystä tylsältä, ahdistavalta ja muutenkin vastenmieliseltä ajatukselta. Samaa kuraa kuin joka ikinen päivä muutenkin paitsi että silloin vain pitää syödä enemmän ja olla perheen/suvun kanssa ja olla jee jee niin iloinen ja kiitos kiitos lahjoista ja anteeksi etten keksinyt tai ostanut kenellekään mitään lahjaa... Jotenkin...ei jaksaisi. Sitä kaikkea. Tai voihan olla, että silloin olen taas henkisesti kännissä mutta ei voi tietää...

Christmas is coming in a week. I hope it's not a very bad day. I haven't really waited for it this year maybe because I just don't have the enthusiasm for that. Somehow it feels boring, agonizing and other ways repulsive. It's almost the same as every single day but you only eat more more more and have to socialize with family and be so happy yippeee thanx for the presents sorry I didn't get anything for you *smile*... Somehow...I wouldn't want to. Do all that. Or maybe it will be one of my mentally-drunk days, how can I know?