Kirjoitin tämän novellin nyt päättötyökirjaa varten, mutta ei kai siitä haittaakaan ole, jos laitan sen myös tänne. En oikein osaa sanoa siitä mitään, tai mistään, joten pitemmittä puheitta: olkaapa hyvät, tässä novelli pitkästä aikaa.
I
Toukokuun ensimmäinen lauantai vaikutti hyvältä päivältä. Olin
palaamassa aamukävelyltäni kotiin kuulokkeet korvilla huutaen, kun
jotakin suurta putosi eteeni katukiveykselle. Ensimmäinen ajatukseni
oli, että joku oli juuri hypännyt viereisen talon katolta. Katsoin
sitä kunnolla ja näin, että edessäni oli enemmän tai vähemmän
ihminen, jolla oli kultaiset siivet selässä.
Nostin kuulokkeet korviltani ja kyykistyin siivekkään ihmisen
viereen. Hän ei näyttänyt kuolleelta, joten uskalsin ravistella
häntä paljaasta olkapäästä. Syvästi murahtaen eteeni pudonnut
henkilö käänsi päänsä minua kohti. Hänen otsallaan tummat
kiharat olivat tahmeat verestä.
”Hei”, sanoin, kun tämän siivekkään kummajaisen katse yritti
tarkentua minuun. ”Tarvitsetko apua?”
Hetken mietin, mahtoiko hän ymmärtää minua, mutta sitten tummien
kiharien peittämä pää nyökkäsi heiluen. ”Piiloon...auta...”
muukalainen kähisi. Sitten hänen silmänsä pyörähtivät ympäri
ja jäin keskelle autiota katua edessäni tajuton, siivekäs ihminen.
En tiennyt, mitä muutakaan tehdä, joten nostin hänet syliini
aikomuksena viedä hänet kotiini ja soittaa sieltä ambulanssi –
puhelinta en koskaan ottanut mukaan kävelylle.
Kotona vein hänet suoraan kylpyammeeseen, en viitsinyt häntä
sänkyynkään viedä verisenä. Toinen siivistä oli luultavasti
murtunut, sillä se roikkui oudossa asennossa ja oli koko ajan
tiellä. Olin niin järkyttynyt tapahtuneesta, että vasta istuessani
selkä kylpyammeen reunaa vasten aloin miettiä, miten kevyeltä niin
vahvan näköinen ruumis oli tuntunut käsivarsillani. Ja vasta kun
kylpyammeessani oleva siivekäs alkoi osoittaa tajunsa palaamista,
minulle valkeni, että olin kantanut puolialastoman miehen kotiini.
”Missä minä olen?” kuului voihkaisu kylpyammeesta.
”Piilossa”, minä vastasin piilopaikastani lavuaarin takana.
”Piilossa?”
”Niin sinä halusit.”
Kuului ääniä, jotka syntyvät siitä, kun siivekäs mies yrittää
nousta istumaan parempaan asentoon liukkaassa kylpyammeessa.
”Mikä sinä olet?” kysyin yrittäen pitää ääneni
mahdollisimman vakaana.
”Mikä?”
”Mikä.”
Oli pitkään hiljaista. ”Ikaros”, oli vastaus lopulta.
”Sinun nimesi?”
”Ikaros.”
”Se Ikaros?”
Ei vastausta.
”Mikä sinä olet, Ikaros?”
”Eikö se ole selvää?”
Tuhahdin. ”Ei todellakaan.”
”Tule tänne.”
Epäröin hetken, mutta nousin sitten ylös ja kävelin kylpyammeen
viereen. Katseeni laskeutuessa Ikarokseen olin äkkiä hyvin
tietoinen omasta ulkoisesta olemuksestani. Hänen tummat kiharansa ja
verentahrimat kasvonsa näyttivät jopa kylpyhuoneen kellertävässä
valossa kauniimmilta kuin minä koskaan.
”Näetkö nämä siivet?” Ikaros kysyi liikauttaen mainitsemiaan
ruumiinosia. Nyökkäsin, ja Ikaros kohottautui hitaasti ylemmäs.
”Missä sinun siipesi ovat?”
”Ei minulla ole siipiä.”
Se sai Ikaroksen ymmälleen. ”Kaikilla enkeleillä on siivet”,
hän sanoi ilmeisen häkeltyneenä.
”Sinä olet siis enkeli?” kysyin. Ikaros nyökkäsi. ”Asutko
sinä taivaassa?”
Kysymykseni sai Ikaroksen taas hämmentymään. ”Taivaassa?”
”Niin”, sanoin kärsimättömänä. ”Onko siellä jumalaa?”
Ikaroksen katse ei värähtänytkään pois silmistäni, kun hän
pudisti päätään.
II
Ne kuukaudet, jotka Ikarokselta kesti parantua, onnistuin jotenkin
pitämään hänet piilossa vanhemmiltani. Ikaros oli hyvin
yhteistyöhaluinen piilossa pysyttelemisen suhteen. Lainasin hänelle
veljeni vanhoja vaatteita, sillä varsinkin puolialaston mies
huoneessani olisi herättänyt epämiellyttäviä kysymyksiä
vanhempieni taholta.
En kertonut Ikaroksesta kenellekään hänen omasta pyynnöstään.
En ollut oikein varma, miltä hän oli piilossa, eikä hän suostunut
puhumaan itsestään mitään. Aluksi säikähdin joka kerta hänet
nähdessäni, mutta lopulta totuin hänen läsnäoloonsa.
Viimeisen koulupäivän jälkeen tulin huoneeseeni, ja näin
Ikaroksen istuvan tapansa mukaan sängylläni, mutta sillä kertaa
jokin oli toisin.
”Mitä nyt?” kysyin istuutuessani Ikaroksen viereen sängylle.
Tämä katsoi minuun kellertävillä silmillään hetken, mutta
käänsi sitten katseensa. ”Sinä olet pitänyt minut piilossa”,
hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Oliko se väärin tehty?” sydämeni alkoi takoa lujemmin
kylkiluitani vasten.
Ikaros pudisti päätään. ”Sinä olit parempi, kuin olin
odottanut.”
”Mitä sinä sitten odotit?” kysyin naurahtaen.
Ikaros kohautti harteitaan. ”Kidutusta.”
Purskahdin nauruun, mutta hymyni hyytyi, kun näin hänen ilmeensä.
”Ah”, sanoin hiljaa. ”Ymmärrän.”
Ikaros huokaisi päätään pudistellen. Hänen paitansa selkämys
pullisteli siipien liikkuessa kankaan alla. ”Sinä et voi
ymmärtää”, hän sanoi.
”Antaisit minun yrittää.”
Kohtasin Ikaroksen katseen vakaasti, ja jokin tilanteessa sai hänet
hymyilemään aivan hiukan – enemmän kuin olin siihen mennessä
nähnyt hänen näyttävän tunteitaan. Ikaros laski kätensä
otsalleni. Tunsin heikon pistelyn kohdissa, joissa hänen
sormenpäänsä koskivat ihoani. ”Nuku”, Ikaros kuiskasi. Olin
vastustelemaisillani, mutta valtava haukotus vei vastalauseeni
mukanaan, ja ennen kuin huomasinkaan, olin pudonnut syvän unen
pimeyteen.
Kun avasin silmäni taas, kuu paistoi avoimesta ikkunasta
kasvoilleni, ja Ikaros oli poissa.
Ponnahdin ylös salamannopeasti ja varmistin, ettei hän varmasti
ollut missään huoneeni pimeissä nurkassa. Olin löytänyt hänet
pöytäni alta ensimmäisenä yönä, mutta tällä kertaa siivekästä
miestä ei näkynyt missään.
Istahdin sängylleni voipuneena. Painaessani kasvoni kämmeniini
huomasin, että kädessäni oli jotakin, mitä siinä ei ollut ollut
silloin, kun olin nukahtanut.
Kuun valossa sulka näytti aivan valkoiselta, mutta tunnistin sen
silti Ikaroksen siipisulaksi. Painoin sen rintaani vasten. En ollut
huomannutkaan, miten paljon olin loppujen lopuksi välittänyt
Ikaroksesta. Hän oli hiljainen ja kärsivällinen, hämmästyttävän
viisas, ja onnistui aina yllättämään minut pienillä,
huomaavaisilla eleillä, jotka olivat saaneet minut ajattelemaan,
että häntä kohtaan tuntemani tunne oli molemminpuolinen.
”Miksi sinä itket?”
Ääni avoimen ikkunan suunnalta sai minut hätkähtämään.
Kohottaessani katseeni näin jonkin siivekkään seisovan ikkunan
edessä. Sydämeni hyppäsi toiveikkaasti luullessani hahmon olevan
Ikaros, mutta tämän enkelin siivet olivat niin mustat, etteivät ne
kiiltäneet kuun valossa toisin kuin Ikaroksen siivet.
”Mitä sinä olet tehnyt Ikarokselle?” kysyin vihaisena. ”Missä
hän on?”
Musta enkeli naurahti päätään pudistellen. ”Se on kysymys,
jonka halusin kysyä sinulta, kultaseni.”
Sisälläni oleva raivo ei päässyt purkautumaan, kun musta enkeli
oli äkkiä vieressäni. Hän virnisti tarttuessaan olkapäähäni,
ja äkkiä kaikki pimeni.
III
Heräsin taas paikassa, jota en tunnistanut. Oli kulunut liian kauan
siitä, kun viimeeksi olin kotona, ehkä vanhempani jo olettivat
minun kuolleen. Tänään poskeni painui kylmään marmorilattiaan,
ja kumeat äänet jossain yläpuolellani tuntuivat keskustelevan
kiihkeästi, mutta sanoja en erottanut.
Äkkiä Ikaros oli vieressäni. ”Anteeksi”, hän kuiskasi
ilmeisesti huomattuaan minun heränneen. ”En olisi halunnut vetää
sinua tähän mukaan.”
Päähäni sattui, enkä pystynyt liikuttamaan raajojani. Mutisin
jotain epämääräistä siitä mustasta enkelistä, ja Ikaros painoi
kätensä pääni päälle. ”Minä tiedän”, hän kuiskasi.
”Lucifer tunnusti jo siepanneensa sinut saadakseen minut
palaamaan.”
Yritin puhua, mutta Ikaros hyssytteli minut pysymään hiljaa.
”Veljellistä kateutta”, hän kuiskasi. ”Lucifer olisi halunnut
sinut itselleen, ja katuu sitä, että käytännössä antoi sinut
minulle kultaisella tarjottimella sinä lauantaina.”
En ymmärtänyt enää yhtään mitään, ja Ikaros taisi tunnistaa
epätietoisuuteni, sillä hän silitti poskeani hellästi kuiskaten:
”Odota vielä hetki.” Sitten hän oli taas poissa.
Ikaroksen ”hetki” oli paljon pidempi kuin minun hetkeni olisi
ollut. Lucifer käveli kerran näkökenttääni, seisoi jonkin aikaa
siinä minua tuijottaen ja lähti sitten takaisin sinne, mistä oli
tullut.
Makasin selälläni epätasaisella kivilattialla, kun Ikaros
kumartui ylleni. ”Tule”, hän sanoi. Yhdellä kädenheilautuksella
raajani olivat vapaat. Ikaros auttoi minut huojuvien jalkojeni
päälle. Päästyämme ulos kivisestä rakennuksesta hän päätti,
ettei jaksanut odottaa, että jalkani saisivat voimansa takaisin,
vaan kaappasi minut käsivarsilleen ja ponnisti ilmaan.
Tarkastelin Ikaroksen kasvoja hänen lentäessään. Ne, samoin kuin
Ikaroksen muukin olemus, vaikuttivat ilmeekkäämmiltä kuin ennen.
”Miksi Lucifer olisi halunnut saada minut?” sain lopulta
kysyttyä. ”Millä tavalla minä olen erikoinen?”
Luulin hetken, ettei Ikaros vastaisi ollenkaan, mutta hetken
kuluttua hän avasi suunsa. ”Sinunlaisesi enkelit ovat hyvin
arvokkaita”, Ikaros sanoi. ”Etenkin sellaisille kuin minun
veljeni.”
”Enhän minä ole enkeli.”
”Olet sinä.”
”Miten se voi olla mahdollista?”
”En tiedä”, Ikaros myönsi laskeutuessaan korkean observatorion
katolle. Toisella puolen taivasta tähdet olivat jo tulleet esille,
ja Ikaroksen takana laskeva aurinko sai tämän siivet hohtamaan kuin
ne olisivat olleet tulessa. Hän laski minut seisomaan, mutta ei
päästänyt minusta irti. ”Mutta minä en välitä siitä, onko
sinulla arvoa tai ei, enkä siitä, oletko enkeli vai et. Minä
rakastan sinua huolimatta siitä, millainen tai mikä sinä olet.”
Ikaroksen kellertävät silmät pitivät omiani otteessaan. Pidätin
henkeäni.
”En minä ole enkeli”, toistin itsepäisesti.
Ikaros hymyili ja tarttui toisella kädellä leukaani. Kevyt
ensisuudelmamme kutitti huuliani kuin höyhen. Pian enemmän tunsin
kuin näin auringon viimeisten säteiden osuvan kasvoillemme. Käteni
olivat huomaamattani etsiytyneet Ikaroksen tummien kiharoiden sekaan.
Se tuntui hyvältä alulta. Ikaros katsoi minua ja hymyili.
”Kukaan ei tarvitse siipiä ollakseen enkeli”, hän sanoi.
