Protudarra

(Tämä on siis vain oma kokemukseni, mutta halusin jakaa sen muille, kun eilen hehkutin protua. Nyt negailua. Ylämäen jälkeen tulee luonnollisesti alamäki, ja tässä siis minun alamäkeni leirin valtavan ylämäen jälkeen.)

Edellisessä postauksessa kerroin siitä, miten ihanaa protulla oli. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja on pakko palata takaisin harmaaseen arkeen.

Sunnuntain jälkeen arki on todellakin ollut harmaata. Viime viikko oli todella aurinkoinen ja helteinen, vähän liiankin täydellinen viikko kesäleirille (minä ainakin paloin auringossa lauantaina). Tänään taas – sadetta melkein koko päivä. Kummaa, miten sää sopii niin hyvin siihen, miltä minusta on tuntunut.

Alkukesästä en muista juuri mitään. Päivät kuluivat siinä kun kuluivat, kahlaten läpi harmaan sumun, yksin kotona päivästä toiseen. En pystynyt lähtemään talosta ulos ilman syytä. Ja nyt, protun jälkeen, tilanne on aivan sama – olen kotona enkä teidä, mitä voin tehdä.

"Protukrapulaksi" (a.k.a. protudarra) kutsutaan olotilaa, joka syntyy ihanan leirin jälkeen. Se on sitä, kun huomaa, että yhtäkkiä ei ole yhtään ihmistä, jota voisi halata. Sitä, kun yhdeksältä illalla huomaa, että on syönyt vasta aamupalaa. Kun itkee itsensä uneen ensimmäisenä yönä, kun käy yksin nukkumaan.

Kaikilla protukrapula ei tietenkään ilmene näin vahvana, ja minullekin tämä on ensimmäinen kerta (oman leirin jälkeen ei tullut juuri mitään sivuvaikutuksia). Mutta koska elämäni on sellaista kuin on, eikä ennen leiriäkään olo ollut mitenkään kehuttava, nyt tuntuu tältä. Eilen olin niin sekaisin kuin voi olla, enkä tajunnut mistään mitään (en ole edes varma, olinko hereillä eilen), mutta tänään tunteet ovat iskeneet pintaan täysillä. Olen itkenyt ainakin kuusi kertaa, ja haahuilen ympäri taloa tietämättä mitä ihmettä nyt teen. Kun en aktiivisesti ole yrittänyt saada ajatuksiani muualle (mikä on todella vaikeaa), olen lähinnä maannut lattialla itkien tai ihan muuten vain koska en jaksa pysyä pystyssä.

Tätä kirjoittaessa alkaa tuntua, että tämä ei ihan oikeasti johdu pelkästään protukrapulastani, mutta laitan oloni kuitenkin sen piikkiin – no, puoliksi ainakin. Sunnuntai-iltana nukkumaan käydessäni kirjoitin “Protu on ohi. En ole koskaan tuntenut olevani näin yksin.” ja se pätee vieläkin. Olen näinä kahtena leirin jälkeisenä yönä nukkunut yhteensä 24 tuntia, ja hereillä ollessani toivon lähinnä, että voisin nukkua, että ei tuntuisi näin pahalta.

Osittain tämä olo johtuu siitä, että itsetuntoni on suoraan sanottuna täysin scheiße, ja koska noin 90% ihmissuhteistani (perhe poisluettuna) on loppunut ennen kuin olisin halunnut. Ehkä sen takia olen niin vakuuttunut siitä, että tämä oli nyt tässä ja kaikki vihaavat minua. Vaikka jollain tasolla tiedän, että asia on päinvastoin, mutta sellaisia ajatuksia on vaikea estää (koska ne tulevat niin luonnostaan, heti ja automaattisesti).

Ja tämä kaikki vain sen takia, että viime viikko oli elämäni paras viikko. Onko näin tunteminen siis sen arvoista?

Perchale, kyllä on. Sillä samalla tavalla kuin kaikki hyvä loppuu aikanaan, loppuu myös paha olo joskus. Harmi vain, että alhaalta ylöspäin on niin paljon vaikeampi tulla kuin ylhäältä alas mielialojeni vuoristoradassa.

Mutta kyllä tämä tästä. Kymmenessä vuodessa.