Matkan jälkeen on hiljaisempaa kuin koskaan

Uusi vuosi, uudet kujeet!

Hei taas, minä täällä. Päätin (nyt kun vielä on aikaa ja vielä muistan) kertoa ihan kunnolla omasta vuodenvaihteestani, jonka siis vietin Milanossa (siellä oli joka paikassa tosi paljon ihmisiä!).

Keskiviikko 31.12.2014 

 Hyvin huonosti nukutun yön jälkeen lähdimme Ainon kanssa kohti Helsinkiä. Ensin taksilla linja-autoasemalle, pikavuoro Turku–Salo–Helsinki lähti neljältä aamulla. Jännitti vähän, ja vaikka yöunet olivatkin jääneet vähän yli tunnin mittaisiksi, ei uni tahtonut tulla bussissakaan. Torkahtelin kai siinä jonkin aikaa Salon ohi mentyämme, mutta olo oli siitä huolimatta Ainoa lainaten kuin olisi jäänyt kolmen jyrän alle.

Pirteänä bussia odotellen

Aika moni oli ilmeisesti joutunut heräämään aikaisin!

Yritin nukkua myös lentokoneessa, mutta sekään ei luonnistunut. Valot olivat päällä, ja juuri kun olin nukahtamassa, meille tultiin tarjoilemaan juotavaa (otin teetä).

Alpit lentokoneen ikkunasta

Olimme myötätuulen ansiosta perillä Malpensan lentoasemalla lähes puoli tuntia edellä aikataulusta, ja odotimme siellä sitten ehkä tunnin, että oikea juna lähtisi. Meillä oli etukäteen ostetut liput, emmekä olleet varmoja, olisivatko ne käyneet aikaisempaan junaan. Menimme Malpensa Expressillä Cadornan asemalle, joka oli kaikkein lähimpänä hostelliamme. Asemalta emme meinanneet osata ulos, kun emme aluksi tajunneet, ettei poistumiseen tarvitse lippua.

Näkymiä junan ikkunasta

Cadornan juna-aseman edessä

Cadornan asemalta kävelimme sitten hostellille. Meillä oli oikein hyvä kartta, mutta päädyimme silti kulkemaan pienillä kujilla, emmekä menneet suorinta reittiä (sehän olisi ollut liian helppoa!).

Hostellimme Ostello Bello sijaitsi aivan keskustan tuntumassa, lyhyen kävelymatkan päässä Duomosta ja kaikista kalliista kaupoista, joita sieltä keskustasta runsaasti löytyy.

Tällaiselta siellä näytti melkein joka paikassa. Aika cool!

Kirjauduttuamme hostelliin sisään ja hoidettuamme ne asiat, menimme tarkistamaan Piazza Duomon ja Galleria Vittorio Emmanuele II:n, jonka jälkeen menimme metrolla ja paikallisjunalla setäni Kain ja tämän tuoreen vaimon Manun (joiden häihin menimme lauantaina) ystävien luokse uudenvuodenillalliselle, josta lähdimme takaisin hostellille katsomaan, olisiko Piazza Duomolla ollut muuta kuin uudenvuodenkonsertti (odotimme jotain hienoa ilotulitusshow:ta), mutta ei siellä ollut kuin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Italialaiset huusivat, heittelivät sellaisia pieniä paukkuilotulitteita autotielle, ja joku ampui raketin Duomon metrotunnelissa (se oli oikein kunnon jysäys!). Koska siellä ei tapahtunut mitään sen mielenkiintoisempaa, menimme takaisin hostellille ja kävimme nukkumaan varttia yli kaksitoista.

Aino Galleria Vittorio Emmanuele II:ssa

Torstai 1.1.2015

Vuoden ensimmäisenä päivänä lähes kaikki paikat Milanossa olivat kiinni, ainoa auki oleva paikka oli Amsterdam Fries (siellä olikin sitten pitkä jono). Emme kuitenkaan käyneet siellä, vaan menimme Parco Lambroon, joka on jossain aika kaukana Milanon keskustasta, vihreän metrolinjan varrella. Meidän lähimmältä metroasemalta (San Ambrogio) sinne oli ainakin yhdeksän pysäkinväliä. Siellä olimme koko iltapäivän, ja aivan sattumalta ehdimme  erittäin punaisen auringonlaskun. Takaisin tullessamme oli kommelluksia metrolippujen oston kanssa, sillä Udinesta, jossa olimme jääneet pois, ei voinut ostaa lippuja. Jouduimme kävelemään seuraavalle metroasemalle, mutta onneksi matka ei ollut kovin pitkä, ja sieltä sentään sai ostettua liput.

Perjantai 2.1.2015

Perjantaamuna fammo ja fafa saapuivat Milanoon, ja menimme aamupäivällä heidän kanssaan syömään. Muut tilasivat pastaa, minä pizzaa, ja kiireissäni valitsin vain jonkun siitä ruokalistasta. Epämieluisaksi yllätyksekseni pizzan täytteenä oli munakoisoa ja kesäkurpitsaa. Puolet siitä veimme hostellin ruokailuhuoneen jääkaappiin, ja oli se hävinnyt sieltä lauantaihin mennessä.
Illalla menimme Manun polttareihin. Siellä oli paljon italialaisia, ja muutama suomalainen. Tarjolla oli vähän suolaista ja paljon makeaa, valko- ja punaviiniä, poreilevaa vettä ja kokista, jotka molemmat maistuivat vähän siltä, että niissä oli jotain muutakin (kokiksessa oli kerrassaan outo sivumaku). Saimme myös Sisiliasta tuotuja, ihanan makuisia appelsiineja. Jossain vaiheessa iltaa Kai tuli laulamaan Manulle serenadin rappukäytävässä suomeksi ja italiaksi. Lähdimme sieltä hostellille yhdeksän jälkeen. Äiti ja isi olivat siinä välissä tulleet hostelliin, mutta siinä missä minä ja Aino nukuimme ryhmähuoneessa, heillä oli kahden hengen huone. Kävimme sitten yhdessä syömässä vähän jotain ja menimme sitten nukkumaan.

Juoma-automaatti

Via Medici, kuja, jolla hostellimme sijaitsi.

Romeo, Manun äidin Antonellan kissa.

 Lauantai 3.1.2015

Hääpäivä! Häät alkoivat kahdentoista jälkeen, minkä takia heräsimme yhdeksältä. Menimme taas metrolla, ja meidät haettiin metroasemalta autolla ja vietiin juhlapaikalle. Häissä oli ohjelmana pääasiassa syömistä, mutta seitsemän ruokalajin välissä myös tanssittiin ja käytiin ulkona (moni italialainen vieras kävi polttamassa tupakkaa). Ruuat olivat pääasiassa kasviksia ja annokset melko pieniä, joten ähkyksi ei tullut syötyä. Minä join vain vettä, sillä tarjolla oli sen lisäksi taas puna- ja valkoviiniä.
Illalla tanssittiin, ja italialaisen kansantanssin jälkeen tanssittiin myös letkajenkkaa, ja kun soittajat eivät lopettaneet soittamista tanssijoiden lopettaessa, tanssin ensin isin ja sitten Kain kanssa jenkkaa. 

Morsian saapuu!

Tämä oli kuulemma hyvää valkoviiniä – eikö ilmeestäkin näy?

Kai ja Manu

Pihalta löytyi outo käpy?

Sunnuntai 4.1.2015

Sunnuntaina oli viimeinen päivämme Milanossa. Kävimme Duomossa sisällä, ostimme paahdettuja kastanjoita Piazza Duomolla olleesta kojusta ja kävimme Galleria Vittorio Emmanuel II:ssa pyörimässä härän kivesten päällä kolmesti (koska se tuottaa onnea). Kävelimme kaupungin läpi etsien jäätelöbaaria, joka löytyi sitten, kun emme etsineet sitä. Jäätelö maistui taivaalliselta. Ne syötyämme kävimme katsomassa Castello Sforzescon edustalla olevaa suihkulähdettä ja lähdimme siitä sitten tapaamaan fammoa ja fafaa ja kävimme näiden kanssa kahvilassa.

Kahvittelun jälkeen kävimme matkalla jonkun risteyksen keskellä olevassa vanhassa kappelissa tai jossain vastaavassa, jonka jälkeen kävimme hassujen sukkahousujen kaupassa, josta sitten hostellille hakemaan tavaramme, ja niin paluumatka alkoi. Kävely Cadornan asemalle kesti sillä kertaa vähemmän aikaa, kun tiesimme, mistä piti mennä. Malpensa Expressin kyydissä istuessamme saimme ihailla kaukaisuudessa siintäviä Alppeja. Milanon taivas oli pilvetön, ja pimennyt taivas antoi loistavan mahdollisuuden öisille ilmakuville kaupungista. Matkalla oli paljon turbulenssia, eikä tuuli ollut sillä kertaa suotuisa, lento kesti kaksi ja puoli tuntia. Helsingissä odotimme pikavuorobussia sipsejä syöden. Kello oli puoli yksi bussin saapuessa, ja tällä kertaa sain torkuttua vähän paremmin kuin menomatkalla. Turussa otimme taas taksin, ja kotona odotti koira, joka oli todella innoissaan, kun tulimme.

“Muualla hyvä, mutta kotona paras” on hyvä lause kuvaamaan ajatuksiani sinä yönä, kun rojahdin omaan sänkyyn, joka ei heilu ja nitise joka kerta kun vähänkin liikahtaa.

Duomon edessä

Oli hieno lattia siellä.

 

Nam nam!

Puluja Duomon seinustalla!

Tämä oli siellä ihme kappelissa.

 Kiitoksia kaikille jotka jaksoivat lukea tänne asti :)

It's too cold outside for angels to fly

Ehkä olisi taas aika kirjoittaa jotain. Joulu tuli ja meni, enkä oikeastaan huomannutkaan sitä. Jotenkin ei vaan tuntunut joululta, en tiedä miksi. Enemmän kuin olisi ollut marraskuu, mistä varmaan johtui se, etten oikein osannut nauttia joulusta. En edes odottanut joulua tänä vuonna, mutta luulen, että jos lunta olisi tullut aiemmin, olisin odottanut. (When you're still waiting for the snow to fall / doesn't really feel like Christmas at all (Christmas Lights, Coldplay)) Joulun odotukseni alkoi vasta sitten, kun lumi oli satanut maahan, mutta sitten se joulu tulikin niin nopeasti, että tuntui ihan kummalliselta. Se oli sitten vain omanlaisensa joulu, nopea sellainen.

Joululoma ei ole tuntunut aivan haaskaukselta. Matka Milanoon häämöttää parin päivän päässä, ja jännittää jo. En ole loman aikana kirjoittanut paljoakaan, mutta valokuvasin paljon sinä päivänä, kun satoi paljon lunta. En ole ollut ulkona paljoa, mutta olen lukenut sitäkin enemmän (kaksi 500-sivuista kirjaa ja yhden vähän lyhyemmän). Elokuviakin on tullut katsottua.

Tulin puoliksi vahingossa ostaneeksi vääränlaisia maaleja. Olisin tarvinnut vesiliukoisia öljyvärejä, mutta tulin ostaneeksi akryylimaaleja. Ne näyttävät liian samalta, enkä katsonut tarpeeksi tarkkaan, mutta Suomalaisessa olleet öljymaalit eivät olleet vesiliukoisia, enkä löytänyt sellaisia siinä kiireessä saada asia hoidettua nopeasti (olin luullut käveleväni sisään, ottavani paketin ja käveleväni ulos...toisin kävi). Tai no, luulin löytäneeni, mutta vasta kotona huomasin, että putkiloissa lukee "acrylic", ja googletin sitten, että voiko akryyleja ja öljyjä käyttää samassa, kun ovat molemmat sentään vesiliukoisia... ja ei, ei voi. En kuitenkaan aio palauttaa akryylejani kauppaan. En ole maalannut akryyleilla ennen, joten ajattelin kokeilevani, jos vaikka tykästyisin niihin. Öljyvärejä voi ostaa myöhemminkin. (Yritän samalla vakuutella itseäni asiasta. "Learn and live" (monta kertaa toistettu neuvo Nightrunner-sarjassa (uusin lempikirjasarjani :3))

Ei enempää akryylimaalien ja öljymaalien eroista, vaan nyt muutama kuva, ja hyvää uutta vuotta kaikille. Toivottavasti omastani tulee erityisempi kuin tästä joulusta – ainakin tätä uutta vuotta odotan innolla! Milanon ilotulitukset ovat varmasti hienommat kuin Turussa, minkä lisäksi en ole ollut Tukholmaa kauempana (tai lentänyt lentokoneessa) ulkomailla neljään vuoteen. Taidan käydä nyt nukkumaan. Ensi vuoteen siis!

Mitä tekee tai tekemättä jättää silti aina jotain puuttuu

Joulukuu on täällä ja joku joulukin taitaa olla lähestymässä, mutta ei se siltä tunnu. Eihän täällä ole edes lunta! Tänä aamunakin satoi vettä. Hmph. Aamuisin on vaikea herätä, kun on ihan yhtä pimeää kuin nukkumaan käydessä (ja taitaa heräämiseen muutenkin vaikeuttaa se, mihin aikaan menee nukkumaan... eh heh).

Eilen oli jotakuinkin "produktiivinen" päivä. Päättötyökin edistyi! Tarkoittaen tässä kohtaa sitä, että käytiin ostamassa kunnon rautalankaa rautakaupasta. Mutta kai sitä nyt jostain pitää aloittaa, nyt ainakin periaatteessa voisi tehdä sitä vaikka joka päivä vähän, jos jaksaisi/viitsisi/haluaisi/ei keksisi yhtään mitään muuta tekemistä.
Mutta ei se ollut ainoa produktiivinen asia, sillä tein myös jotain ihan aikuisten oikeasti produktiivista (tai mitä jos jätettäisiin muiden pohdittavaksi, mikä on oikeasti produktiivista ja mikä ei..), nimittäin kirjoitin Tarinaa vailla nimeä eteenpäin! Kuten näkyy, kunnollista nimeä sille ei ole vieläkään pulpahtanut tietoisuuteeni, mutta siitä huolimatta 40 000 sanaa on nyt ylitetty! Hip hei!

Siis, eihän se nyt niin paljon ole, aika vähän kuitenkin koska olen kirjoittanut sitä nimenomaista osaa jo yli vuoden mutta juuri siksi se on paljon koska tän vuoden kesän jälkeen olen kirjoittanut melkein puolet siitä 40 000 sanasta.

Niin siis olikohan muuta.  Oh, en ole kirjoittanut tänne mitään pitkään aikaan. En vain ole keksinyt, mistä kirjoittaa. Eilen tosin tapahtui muutakin erikoista, mutta se liittyikin täysi-ikäisyyteen, heh heh.... hurjaa... katsoin Pulp Fictionin! Hurraa! Ensimmäinen K-18 -elokuva, jonka olen nähnyt. Olisin kyllä saanut katsoa sen jo varmaan viime vuonna, mutta en uskaltanut, koska se oli kuitenkin K-18 ja ajattelin että se olisi sitten tosi paha jne jne, mutta ei se oikeastaan ollut. Ainoastaan realistisempi kuin kaikki K-16 -toimintaelokuvat, joissa esimerkiksi aseet eivät laukea vahingossa. Sen elokuvan lisäksi Apulannan keikka onkin sitten ainoa K-18 -juttu, mitä olen tehnyt. En ole edes halunnut vielä tehdä mitään muuta, mutta nyt kun olen 18, niin tässähän on koko loppuelämä aikaa tehdä asioita, joita en ole ennen saanut lain mukaan tehdä (ei sillä, että olisi koskaan kiinnostanut). Mutta siis pointtini oli se, että vaikka olenkin 18 ja saan tehdä vähän kaikkea (paitsi K-20 tai 21- keikat tai baarit yms, har har), niin eihän tässä mikään kiire ole tehdä mitään, eikä onneksi täysi-ikäisyys suoraan velvoita tekemään asioita, joita ei muutenkaan tekisi (such as päihdeaineiden nauttiminen).

Että sellaista tänään. Pitäisi fysiikkaa ehkä vähän harjoitella, koska huomenna on koe, mutta pyhh mitä nyt sellaisesta – fysiikka – hah hah. Tai no joo. Ehkä pitäis laskea edes jotain harjoitustehtäviä, jos jaksais. Huoh. Ja nukkuakin pitäis. Missä välissä tässä pitäis mitään ehtiä tekemään?

Every day is exactly the same

Tänään tuli sellainen "olis pitänyt tajuta aiemmin"-tunne, kun korjasin kuulokkeeni rautalangalla, en jesarilla. Ne on siis olleet rikki pari vuotta niin, että ne vaan ei pysyneet kunnolla päässä, kun siitä toisesta puolesta oli joku juttu poikki (katso kuvat! se kohta missä se rautalanka on niin siitä on rikki), ja tänään ensinnäkin muistin ja toiseksi sain aikaiseksi tehdä niille jotain. Niissä on ollu sen kai kaks vuotta jesarilla laitettu toinen puoli niin et se ei roiku ihan irti, ja vasta muutama viikko sitten tajusin, että siihen vois laittaa rautalankaa, ehkä se pysyis paremmin...

...ja nyt ne on melkein kuin uudet. Ainoa varjopuoli on se, että noi rautalangat tarttuu tukkaan kiinni.

Muita uutisia tämän ihmeen lisäksi ei juurikaan ole, koska en oo edes päättötyötä saanut tehtyä sitten elokuun. Paitsi että miulla on tulossa kaks esiintymistilaisuutta, tai tarkemmin sanottuna koulun näytelmä ja orkesterin konsertti, kaikki peräkkäisinä päivinä! Näytelmä on 6. ja 7.11. (jälkimmäinen on koulunäytös) ja konsertti 8. päivä. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee, heh. Mainostauko alkaa. Tulkaa katsomaan hauskaa komediaa Turun Steiner-koulun liikuntasaliin kello 18, suositusikäraja yli 12 vuotta, vapaaehtoinen pääsymaksu ja sitten lauantaina pääsee oikein Mikaelinkirkkoon kuuntelemaan huikeaa musiikkia, kun koululaitoksen orkesterit esittävät 60-vuotisjuhlakonsertissaan Suomen ensiesityksessä Karl Jenkinsin teoksen The Armed Man – A Mass For Peace (liput ovelta 10€ / 8€). Mainostauko päättyy.

Arki on arkea, ja koulussa on juuri alkanut uusi jakso (kuvista, jes). Jos joku kysyisi, en osaisi sanoa, mitä olen tehnyt elokuun jälkeen. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki tapahtumat tuntuu niin arkisilta enkä usko että ketään ihan hirveästi kiinnostaa, mitä olen kirjoittanut. Eikun ei, kyllä on varmaan joku, jota kiinnostaa, mutta se on tylsää selittää siitä, kun ite selittää ihan innoissaan ja sit kukaan ei tajua et mikä siinä nyt oli niin hienoa tai söpöä tai ylipäätään että miksi. Mutta se ei haittaa miuta, koska oon niistä ihan yhtä innostunut, selitin sitten jollekulle eli en.

Täysi-ikäistyttyäni olen miettinyt, milloin olen sitten oikeasti aikuinen. En ole vielä keksinyt, mutta kuitenkin sen verran tiedän, etten vielä sitä(kään) ole.

And yes I am alone then again I always was

Mielestäni parhaat elokuvat on sellaisia, joita ei ymmärrä heti. Sellaisia, joissa kaikki ei ole selvää. Sellaisia, joissa pitää ajatella, että ymmärtää, koska niin paljon jätetään kertomatta. Ajattelen, että parhaat elokuvat on vähän sekavia, sellaisia kuin Detachment, Cloud Atlas tai (uusin lisäys lempielokuvieni joukkoon) Franklyn.

(sitten seuraa random asioita, jos ei kiinnosta, jatkuu kuuden kappaleen jälkeen)

Koulun alkamisen jälkeen olen ollut aika stressaantunut. Teen läksyt heti, kun pääsen koulusta, joten vaikka aikaa tehdä kaikkea muuta olisikin yhtä paljon kuin aina ennenkin (nykyään sitä on enemmän kuin ennen), tuntuu, että sitä on liikaa. Ehkä päivät tuntuvat pitemmiltä, kun on yksin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisin olla enemmän ihmisten seurassa.

Tai, en tiedä. Tavallaan haluaisin, että voisin vaikka koulun jälkeen mennä jonkun kaverin kanssa jonnekin, mutta tavallaan en halua. Yksin oleminen on niin paljon helpompaa, kun ei tarvitse olla mitään.

Niin, ei tarvitse näytellä, esittää mitään. Tai, noh, en tiedä, onko se näyttelemistä tai esittämistä, ehkä se on vain käyttäytymistapa. Mutta siitä huolimatta ehkä se, etten pysty lähes koskaan olemaan rehellisesti oma itseni (en oikeastaan tiedä, millainen olen "oikeasti"), omalta osaltaan edesauttaa ihmisten kanssakäymisen väsyttävyyttä. Tuntuu, että olen paljon hitaampi ajattelemaan kuin suurin osa ihmisistä, ja ajatukset eivät ole järjestyksessä ollessani ihmisten seurassa. Sanojen järjestely vie aikaa. Useat eivät ymmärrä sellaista varovaisuutta, ja tulkitsevat sanojen järjestelyn vastaushaluttomuudeksi, vaikka se olisikin juuri päinvastoin.

Toinen syy sille, miksi pidän yksin olemisesta on se, että ehdin ajatella. Ehkä ajattelen joskus liikaa, mutta ainakaan kukaan ei pakota ajattelemaan liian nopeasti. Välillä tuntuu, että nopeus on tärkein asia tässä maailmassa, koulussa varsinkin. Asiat pitäisi tehdä ajallaan, yleensä ennen kuin olen valmis tekemään mitään.

Tiedän, että yksin oleminen voi joidenkin mielestä olla lähes aina ahdistavaa, mutta en aina pysty ymmärtämään, miksi. Totta kai tajuaisin, jos joku yrittäisi selittää, mutta en vain voi ymmärtää. Itselleni juuri hetket omassa rauhassa ovat päivien parhaita hetkiä. Sellaiset hetket, joissa voi vain olla, ja jäädä ajattelemaan, antaa itsensä ajelehtia ajatusten mukana kuin virran vietävänä. Hetket, joihin voi pysähtyä ja jäädä kuuntelemaan omaa hengitystään.

Joskus – nykyään ehkä harvemmin – tulee hetkiä, jolloin yksin oleminen muuttuu yksinäisyydeksi. Kun ollessani jossain yksin ahdistus kasvaa niin suureksi, että särkee kuvan täydellisestä hetkestä, pilaa nautinnon yksin olemisesta ja karkottaa rauhallisen olon. Sellaisina hetkinä toivoo, että olisi joku, jonka luokse mennä turvaan. En ajattele, että olisin sillä tavalla yksin, ettei sellaiseen olisi mahdollisuutta, jos kuka tahansa kelpaisi, mutta kun ei kelpaa, enkä edes tiedä, mitä haluan. Joskus tiesin, mutta enää en osaa haluta mitään.


Oikeasti positiivisten asioiden puolella on se, että jostain kumman syystä olen nyt innostunut vanhojen tansseista. Äiti on luvannut tehdä puvun, mutta innostustani varjostaa se, ettei kaikkia hienoja ja cooleja juttuja ole mahdollista toteuttaa, enkä oikeastaan ole täysin varma siitä, mitä oikein haluan. Tanssiparistakaan ei ole harmainta aavistusta, mutta sitä en  vielä edes halua ajatella.

Päättötyö taas ei ole edennyt juuri yhtään sitten viime viikon keskiviikon filminkehityksen, paitsi että tänään pyysin yhtä ihmistä malliksi ja sain myöntävän vastauksen. Itse asiassa pelkään pyytää ihmisiä malliksi, koska pelkään, ettei kukaan halua tulla (ajattelen niin, koska itse inhoan kameran etupuolella olemista, ja vaikka suostuisinkin pyydettäessä tai pakon edessä, tekisin sen valittaen ja hampaat irvessä).
Tiedän tarvitsevani (tai ainakin haluavani) ennen pitkää enemmän malleja koko juttuun kuin kaksi (yhtä siis olen jo kuvannut), mutta uskon puute omiin ideohin (koska niitä ei ole koskaan ollutkaan), kykyihin valokuvata ja tulla toimeen ihmisten kanssa on toistaiseksi suurempi kuin tarve saada homma valmiiksi. Siispä pysyttelen omien mukavuusrajojeni sisäpuolella enkä lähde elättelemään (turhaa?) toivoa siitä, että saisin lisää ihmisiä malliksi. Lopulta taidan tyytyä kuvaamaan itseäni, kun joko mikään ei kelpaa tai en uskalla puhua kenellekään (ehm, ehkä vähän sama tanssiparin kanssa, tosin siinä on se tosi huono juttu, etten voi tanssia yksin).

Tällä kertaa ei kuvia :(

And if you look at your reflection, is that all you want to be?

Viimein sain pitkän projektin päätökseen! (Ei, en vielä päättötyötä, vaan sen, että kuvasin 8-gigaisen muistikorttini täyteen..)

En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, enkä laittanut kuvia, mutta jos alkaisin kirjoittamaan tähän kaikenlaista, kuvia ei jaksaisi enää kukaan katsoa sen jälkeen.

Kuvia siis!

(Otettu tänään, lauantaina ja elokuun alussa.)

Katolta on kivat näkymät!