Les Misérables and a short-story in Finnish

Tänään olin neljän luokkalaiseni kanssa katsomassa Les Misérablesin elokuvissa (tämän). En ole koskaan ennen käynyt katsomassa musikaalia (en teatterissa enkä elokuvissa), joten kokemus oli uusi ja jännittävä. En ole pitkään aikaan käynyt elokuvissa, viimeeksi kävin marraskuussa katsomassa Hobitin. Se kesti kolme tuntia, kuten tämäkin. En yleensä itke elokuvissa, mutta tänään itkin. Melkein neljä kertaa (niissä kohdissa kun Fantine, Éponine ja Gavroche kuolivat sekä siinä kohtaa kun Javert antoi kuolleelle Gavrochelle jonkun oman ansiomerkkinsä tai jotain...) ja lopussa... En kuitenkaan niin paljon, että olisin näyttänyt itkeneeltä elokuvan jälkeen. Jännä miten paljon on sellaisia ihmisiä, jotka osaavat laulaa hyvin ja joilla on kaunis ääni. Itse tunnen laulavani koko ajan ihan epävireessä enkä pidä äänestäni... J:llä on kaunis ääni, vaikka hän itse väittää toisin.

Today me and four of my classmates went to movies to watch Les Misérables (this one). I've never before seen a musical neither in a theater nor in movies so the experience was new and exciting. I haven't been to movies since I went to watch the Hobbit in November with my little sister, her friend and J. It lasted almost three hours, just like Les Misérables. I don't usually cry in movies but today I did. Almost four times (in the parts where Fantine (Anne Hathaway), Éponine (Samantha Barks) and Gavroche (Daniel Huttelstone) died and in the part where Javert (Russell Crowe) gave his medal to Gavroche...) and in the end... Not so much that it would've shown after the movie, though. It's strange how many people there are who can sing very well and who have beautiful voices. I think I always sing out of tune and I don't like my voice... J has beautiful voice though she says otherwise.

And because you haven't told me to translate my short-stories I won't do it. I won't do it unless somebody asks. But then... you have Google translate, that may be good enough for you...

 Tämän lyhyen tarinan kirjoitin muistaakseni kasilla äikäntunnilla. Meille annettiin ensimmäinen ja viimeinen lause ja siitä piti kirjoittaa novelli.

 Muistoja

Puun latvat taipuivat kovassa tuulessa. Tuuli oli kylmä, vaikka oli jo alkukesä. Tuuli pyörteili ympäri pientä kylää, puhaltaen sen vielä aamusta hämärillä kujilla.

Vastatuuleen kävellessään Abionnoren mieleen tulvahti muistoja kaukaa menneisyydestä.

Abionnore kävelee kovassa tuulessa puristaen poikaansa tiukasti rintaansa vasten. On varhainen aamu, eikä pikkukylän kujilla näy liikkuvan yhtäkään elävää olentoa hänen lisäkseen.

“Äiti?” Rofen, Abionnoren esikoispoika, kysyy hiljaa. “Minne me ollaan menossa?”

Abionnore ei vastaa, silittää vain hellästi poikansa punaista hiuspehkoa ja suippoja haltiankorvia. Jos Abionnore sanoisi jotain, hän on varma, että purskahtaisi itkuun.

Abionnore saapui nyt samaan paikkaan kuin tuolloin vuosia sitten. Paikkaan, jossa hän oli luovuttanut ainoan poikansa haltialle, sille ainoalle hänen tai minkään muun rodun edustajalle, joka voisi auttaa pitämään pojan piilossa, kunnes oikea aika koittaisi Abionnoren itsensä tulla hakemaan poikaansa ja paljastaa salaisuus maailmalle, joka toivottavasti olisi jo valmis suureen muutokseen.

Järven pinta oli tyyni. Tuuli oli laantunut eikä yksikään väre rikkonut veden pintaa. Metsäkin suuren järven ympärillä oli vaiti.

Muistellessaan poikaansa ja viimeistä hetkeä, jolloin oli tämän nähnyt, Abionnore ei pystynyt enää pidättelemään kyyneliään. Hitaasti ne alkoivat valua hänen poskilleen ja tipahdella hänen kumartuneilta kasvoiltaan maahan sumentaen hänen näkökenttänsä.

Vene, aikaa sitten parhaat päivänsä nähnyt, kellui vedessä paikoillaan, kun Abionnore saapui sen luokse. Koristeelliset reunukset ja kokka eivät olleet muuttuneet muuten kuin ajan hampaissa siitä kun hän oli sen viimeksi nähnyt.

Varovasti, kuin peläten veneen rikkoutuvan pelkästä kosketuksestakin Abionnore katkaisi aikojen saatossa hapertuneen köyden, joka piteli venettä rannassa. Kuin unessa, silmät sumentuen kyynelistä hän tönäisi venettä. Värettäkään ei muodostunut järven pintaan Abionnoren katsellessa loittonevaa venettä. Hitaasti se lipui veden peilityyntä pintaa pitkin.