Now, with these hands ring the bell towards the future

This time I'm too lazy to translate anything. So that short-story is only in Finnish. And I have no new photos.  All of these are old ones. I've been busy and the light isn't very good and I'm lazy today.

 I had to do the dishes on Wednesday but I thought that it'd be ok if I just left them there. ...And I had to do three days' dishes today when I got home from school. It didn't take long, though.

 My parents were five days in London and they came back Tuesday night. I got new Converses, my old ones are from flee market and they were already broken when mom bought them to me. But I like them nonetheless because they are the first that kind of shoes I've ever had.

This one and the one next to it are from last year's Tracon. This is J
and the other's my sister's BJD Adalmar. (it doesn't look exactly
like that, though. The photo is (obviously) photoshopped.)

Odotus

Istun yksin tyhjällä, pudonneiden lehtien peittämällä pihalla. Ilmassa on jo pakkasen tuntua. Talvi on tulossa. Pilvetön tähtitaivas kaartuu ylläni.

“Missä sinä olet?” kuiskaan tähtien peittämälle taivaalle. “Olen odottanut jo liian kauan.”

Vastausta ei kuulu, mutta en ollut odottanutkaan sitä.

Miksi odottamisen pitää olla niin tuskaista? Joudun odottamaan aina läpi vuoden, kunnes saamme tavata uudestaan. Enkä edes tiedä, miksi haluan tavata sinut joka vuosi. Luultavasti kaikille muille maailman ihmisille riittäisi, jos he tapaisivat sinut kerran, sen jälkeen he pelkäisivät koko elämänsä sitä, että tapaavat sinut uudelleen.

Minä olen erilainen. Kun ensimmäisen kerran tapasin sinut, pyysin, että tulisit luokseni uudelleen. Hämmennyit kovasti, mutta hetken mietittyäsi lupasit tulla katsomaan minua aina kerran vuodessa. Kun tulet tapaamaan minua, on vuoden viimeinen tunti.

Ensilumi putoilee hiljalleen maahan, kun istun taas kerran ulkona, odottamassa. Saapumiseesi on vielä muutamia kuukausia, mutta en jaksaisi odottaa. Tähdet ovat peittyneet pilvien taakse, joten en näe niitä.

Pilvien välistä loistaa täysikuu. “Haluan hänet takaisin”, kuiskaan kuulle. “En pysty enää odottamaan kovinkaan pitkään.” Tuntuu aivan kuin kuu hymyilisi minulle surullisesti takaisin, mutta vain hetken. Kun se peittyy pilvien taakse, olen varma, että se oli hetki sitten vastaamassa minulle.

Talvi saapuu ja maa peittyy lumeen. Kinokset hohtelevat kuun valossa, kun seison ulkona katselemassa tähtitaivasta. Keskitalveen ei enää ole pitkä aika, mutta minusta tuntuu, että siihen olisi ikuisuus.

Yksinäinen kyynel vierähtää alas poskelleni, enkä tee elettäkään pyyhkiäkseni sitä pois.

“Tule luokseni”, kutsun, vaan vastausta ei kuulu. ”Älä jätä minua yksin.”

Kevyesti kuin tuulen henkäys käännyn ympäri ja kävelen hankien yli takaisin lämpimään, yhä kaivaten sinua.

Keskitalvi, lähes keskiyö. Seison yksin hangessa, odottaen sinua. Hautausmaalla ei minun lisäkseni näy ketään, mutta tiedän, että olet pian tulossa.

Takaani kuulen siipien havinaa. Käännyn katsomaan nähdäkseni suuren mustan korpin nousevan lentoon hautakiven päältä. Huokaisen, ja jään yhä odottamaan.

Juuri ennen keskiyötä jätän hautausmaan. Olen juuri sulkemassa porttia takanani, kun kuulen äänen. Ääni on juuri se, jonka olen koko vuoden toivonut kuulevani. Valtavien siipien lyönnit, jotka pöllyttävät lunta ympäriltäni.

Käännyn ympäri ja näen mustan hahmosi laskeutumassa lähelle. En ole uskoa silmiäni, vaikka tiesin, että tulisit.

Levität kätesi ja minä juoksen syleilyysi painaen kasvoni olkaasi vasten. ”Sinä olit liian kauan poissa”, kuiskaan juuri ennen kun kyyneleeni pääsevät valloilleen. Et sano mitään, pitelet vain minua lohduttavassa syleilyssäsi.

Lopulta, kun saan itkuni loppumaan, kohotan katseeni silmiisi. Jopa vain kuun valossa näen joka ainoan hienonkin piirteen kasvoistasi selvänä. En haluaisi koskaan erota sinusta. Hymy leviää kasvoillesi aivan kuin pystyisit aistimaan ajatukseni.

”Voitko ottaa minut mukaasi?” kuiskaan hiljaa. Aavistus jotain tunnetta, jota en tunnista, värähtää kasvoillasi. ”Haluatko todella? Miksi?” Kuiskaan salaisuuteni korvaasi. Jäänsinisten silmiesi katse ei irtoa omistani kuin silloin, kun huulemme koskettavat toisiaan.

Katson ympärilleni ja näen itseni makaamassa hautausmaan portin edessä. Sinä olet kuitenkin vierelläni ja katsot minuun, siihen, joka nyt olen. Yhdessä levitämme siipemme ja katoamme juuri alkavan lumimyrskyn syövereihin.