perjantai 31. tammikuuta 2014

Vääristyneiden värien valtakunta (uudelleen kirjoitettu)


Osuuspankin katolla oli yksisarvinen. Minä kiipesin ikkunalaudalle sitä katsomaan. Mietin miltä tuntuisi hypätä, pudota alas, maahan asti, tuntea ilma kohisemassa korvissa ja tuuli kasvoilla. Kysyin itseltäni: lähteä vai jäädä? En minä aikonut hypätä. En oikeasti. Enhän? Mutta minulla ei ollut aikaa ajatella, minulla ei ollut aikaa kertoa... Putosin maahan asti ja se muuttui vedeksi. Aloin vajota kohti pohjaa, paineen rusentaessa keuhkojani näkökenttäni pimeni ja aloin taas pudota, putosin on a railroad ja juna kiisi kohti näin vain sen sokaisevan valon kun se tuli juuri ennen törmäystä I was smiling sitten ei mitään.






Minä olin itsetuhoinen. Halusin kuolla. Viiltelin. Syviä haavoja, syvempiä kuin kenelläkään muulla. Jouduin monta kertaa tikattavaksi. Asuin laitoksessa. Kävin terapiassa. Valehtelin. Valehtelin, että kaikki olisi hyvin kotona, että tämä oli vain minun syytäni. Että se olin minä jossa oli kaikki ongelmat, että minä minä minä olin huono ja vain omasta mielestäni, mutta isä rakasti ja siihen oli hyvät välit. Isäkin valehteli psykologille että rakastaa minua. Äiti kuoli kolme vuotta sitten autokolarissa. Ja sekin oli minun syyni.

Joskus pääsin pois laitoksesta. Asuin isän kanssa. Se hakkasi. Tiesin ansainneeni sen enkä hakenut apua, en kertonut kenellekään. Jatkoin viiltelyä. Minä, homo, itsetuhoinen, tyhmä, ruma, paska, läski. Lopetin viiltelyn hetkeksi. Sain sen tilalle anoreksian. Juoksin joka päivä enkä syönyt mitään. Valehtelin syöväni koulussa. Isä sanoi että on hyvä että laihdutan. Olin lähes ylipainoinen ja ehdin laihtua melkein kaksikymmentä kiloa ennen kuin kukaan huomasi että jotain oli pielessä. Koulussa ne huomasi ensimmäisenä. Mutta olin entinen koulukiusattu, sittemmin syrjäytynyt eikä minulla ollut ystäviä uudessa lukiossa. Kun olin laihtunut niin nopeasti ja paljon, se tyyppi, johon olin ihastunut, kysyi, että ”onko sulla kaikki ok?” Sanoin sille että totta kai on. Se katsoi minua surullisesti ja pitkään. En ollut uskottava koska oli elokuun alku, lämmintä ja minulla pitkät hihat ja tikkejä kasvoissa. Isä oli lyönyt rikkinäisellä viinapullolla keskellä kaupunkia kun olin hakenut sen yöllä baarista. Olin juossut sitä karkuun kasvot veressä mutta se oli saanut kiinni ja hakannut. Joku soitti poliisit. Isä häipyi paikalta. Poliisit eivät koskaan tulleet. Kävin päivystyksessä. Ja juoksin kotiin, kuusitoista kilometriä.

Jouduin taas laitokseen. Koulussa oltiin huolissaan. Luokkalaiset oli kuulemma kyselleet perään. Olin pakkosyötössä ja terapiassa. Ja tarkkailussa. En saanut viillellä enkä liikkua. Oksensin muutaman kerran. Sekin oli paha juttu. Tuntui tosi pahalta.

Sitten tapahtui ihme. Se tuli käymään. Ihminen johon olin ihastunut. Ensimmäinen vierailija ikinä. Me juteltiin ensin niitä näitä mut sitten se kysyi
”ootko sä homo?”
”mitä jos oon?”
”no, mä oon”
”...oo koo?”
*huokaus* ”tykkäisitkö sä musta jos sä oisit homo?”
”...tä?”
”no jos mä tykkäisin susta... kun mä siis tykkään susta...vaik siis sä et ois homo ja niin tota joo voit unohtaa et mä sanoin mitään...”
”Oikeestiko sä tykkäät musta?"
"joo, anteeks että oon homo"
"...älä pyydä anteeks mäki oon"
"...oikeestiko"
*nyökkäys* "ja... niin siis mäki pidän susta...”
”oikeesti?”
”joo. Ihan oikeesti.”
"lupaatko kans?"
"...joo..?"
"Sä oot söpö."
Hymyilimme. Se otti kädestä kiinni. Se tuntui hyvältä. Joku joka välittää. Kertoi ettei se halua että kuolen. Se oli ollut todella huolissaan.

Kaupungin yössä me olimme etuoikeutettuja. Me olimme elossa, me olimme oikeassa. Me olimme vahvoja. Saimme olla elossa, oikeassa. Kukaan ei tullut lyömään tai huutamaan että ”oot huono, paska lapsi painu helvettiin”. Vääristyneiden värien valtakunnassa taivas oli tumma, lähes yhtä musta kuin sinun hiuksesi kun värjäsit ne siellä hylätyssä lepakkotalossa metsän laidassa, meillä ei ollut paikkaa minne mennä, karkulaisilla. Tähtiä ei ollut. Sinä ja minä, me olimme elossa, olemassa, me hengitimme katulamppujen alla samaa ilmaa lähekkäin, melkein koskettaen mutta ei sittenkään, tuulen riepottaessa hiuksesi kasvoilleni sinä olit siinä, minun kanssani ja me olimme ainoita jotka olivat elossa. Hengitys huurusi. Keltaisia lehtiä putosi puista.
Minä rakastin sinua. Syvemmin joka henkäyksellä jokaisella kosketuksella jokaisella katseella. Valvoimme auringonnousuun, suutelimme. Kerroin nauraen että aurinko oli yhtä punainen kuin lavuaari sinä päivänä kun täytin viisitoista. Itkit. En ymmärtänyt miksi.

Saatoin sinut kotiovellesi asti. Lähdin kotiin aamun ensimmäisellä bussilla. Olisiko sittenkin pitänyt jäädä kun pyysit? Olisiko pitänyt jäädä eikä lähteä? Olisiko pitänyt... Isä heräsi kun tulin kotiin. Kun avain kiertyi lukossa, kun ovi meni kiinni kun en osannut taaskaan valita oikein. Olisi pitänyt jäädä. Isä oli raivoissaan. En olisi saanut. Minulla ei ollut oikeutta. Olisi pitänyt jäädä kotiin eikä karata kaupungille vaikka ”sä oot huono, vitun paska lapsi, toivottavasti joku raiskas sut. Mä rukoilen joka päivä että sä kuolisit vihdoin, että sä olisit kuollut ja sun äitis elänyt. Kunpa sä et ois koskaan edes syntynyt. Vitun homo!”
Kukaan ei tiennyt. Näistä keskusteluista mitään. Että minulla ei ollut rakastavaa perhettä, ei yhtä ihmistä enempää joka minusta välittäisi. En ollut kertonut. Se oli salaisuus, minun salaisuuteni, isän salaisuus. Ruma, revityn rakkauden rikki raiskaama salaisuus. Sitä en ollut kertonut edes sinulle. En ollut henkäissyt sanallakaan isäni sanoista koskaan. Kenellekään. Sinullekaan. Miten olisin voinut kertoa?

Onneksi me asuttiin toisessa kerroksessa. Isä heitti mut parvekkeelta.

Valoja. Ääniä. Päähän sattuu. Oonko mä vielä ehjä? Oletko sä vielä siellä jossain?

Parvekkeelta putoaminen sattuu helvetisti enemmän kuin viiltely. Lapsensa pahoinpiteleminen on aika paha juttu. Poliisit sai tietää. Ja sosiaaliviranomaiset. Kaikki sai tietää. Meidän typerä, typerä, typerä salaisuutemme.

Selvisin. Sanoit rakastavasi minua.


Kysyin itseltäni: lähteä vai jäädä?


sunnuntai 12. tammikuuta 2014

WINTER!!

NYT ON TALVI!!!!! Vihdoin ja viimein. Sen kunniaksi menin metsään kävelylle ja ottamaan valokuvia.

Omg it's winter!!! At last. I've been waiting for this since October. I went to a walk in the forest to take photos.







keskiviikko 1. tammikuuta 2014

"talvi"

Nyt on siis vuosi 2014. Eikä mikään ole muuttunut. Kaikki on samanlaista kuin eilenkin, vaikka eilen olikin viime vuonna. Viime kuun aikana on tullut mietittyä, että mikä tekee näistä juhlista tärkeitä? Miksi uusivuosi on niin ihmeellinen juttu? Kysymyksiä on, mutta ei vastauksia, koska olen lähinnä ihmetellyt, että mitä ideaa on vaikka viettää joulua. Viime vuonna ei oikein tuntunut siltä, että olisi ollut joulu tai uusivuosi tai edes talvi, koska ei ole lunta. Eikä keskustassa tuoksunut niin vahvasti ruuti kuin aina ennen uutenavuotena.

Joulu oli ja meni, ja olen nukkunut melkein joka yönä lomalla kaksitoista tuntia. Olisi varmasti miljoona erilaista tapaa viettää päivänsä kuin tietokoneen ruudun ääressä, mutta se on suurin osa kaikesta, mitä teen päivän aikana. Istun sohvalla tuijottamassa tietokoneen ruutua. Tai puhelinta. Se vain on liian helppoa, eikä tarvitse ajatella niin paljon.


                        ulkona on pimeää
               kaupungin valot heijastuvat pilvistä
      ei ole edes kylmä
vaikka sanovat, että nyt on muka talvi
                       meri ei ole jäässä
                  sataa vettä
        eikä missään ollut lunta
eikö syksy suostu kuolemaan?
huomenta,
      tervetuloa
           tämä vuosi
                  edellinen vuosi on kuollut
hiljaista, vain autojen humina kuuluu
       kukaan ei huomaa sankaria
               kun hän astuu taisteluun
                                             hän seisoo yksin

tässä kuva viime vuodelta.