keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Enkeleitä ei meille riitäkään?


Kirjoitin tämän novellin nyt päättötyökirjaa varten, mutta ei kai siitä haittaakaan ole, jos laitan sen myös tänne. En oikein osaa sanoa siitä mitään, tai mistään, joten pitemmittä puheitta: olkaapa hyvät, tässä novelli pitkästä aikaa.

I

Toukokuun ensimmäinen lauantai vaikutti hyvältä päivältä. Olin palaamassa aamukävelyltäni kotiin kuulokkeet korvilla huutaen, kun jotakin suurta putosi eteeni katukiveykselle. Ensimmäinen ajatukseni oli, että joku oli juuri hypännyt viereisen talon katolta. Katsoin sitä kunnolla ja näin, että edessäni oli enemmän tai vähemmän ihminen, jolla oli kultaiset siivet selässä.
Nostin kuulokkeet korviltani ja kyykistyin siivekkään ihmisen viereen. Hän ei näyttänyt kuolleelta, joten uskalsin ravistella häntä paljaasta olkapäästä. Syvästi murahtaen eteeni pudonnut henkilö käänsi päänsä minua kohti. Hänen otsallaan tummat kiharat olivat tahmeat verestä.
”Hei”, sanoin, kun tämän siivekkään kummajaisen katse yritti tarkentua minuun. ”Tarvitsetko apua?”
Hetken mietin, mahtoiko hän ymmärtää minua, mutta sitten tummien kiharien peittämä pää nyökkäsi heiluen. ”Piiloon...auta...” muukalainen kähisi. Sitten hänen silmänsä pyörähtivät ympäri ja jäin keskelle autiota katua edessäni tajuton, siivekäs ihminen. En tiennyt, mitä muutakaan tehdä, joten nostin hänet syliini aikomuksena viedä hänet kotiini ja soittaa sieltä ambulanssi – puhelinta en koskaan ottanut mukaan kävelylle.
Kotona vein hänet suoraan kylpyammeeseen, en viitsinyt häntä sänkyynkään viedä verisenä. Toinen siivistä oli luultavasti murtunut, sillä se roikkui oudossa asennossa ja oli koko ajan tiellä. Olin niin järkyttynyt tapahtuneesta, että vasta istuessani selkä kylpyammeen reunaa vasten aloin miettiä, miten kevyeltä niin vahvan näköinen ruumis oli tuntunut käsivarsillani. Ja vasta kun kylpyammeessani oleva siivekäs alkoi osoittaa tajunsa palaamista, minulle valkeni, että olin kantanut puolialastoman miehen kotiini.
”Missä minä olen?” kuului voihkaisu kylpyammeesta.
”Piilossa”, minä vastasin piilopaikastani lavuaarin takana.
”Piilossa?”
”Niin sinä halusit.”
Kuului ääniä, jotka syntyvät siitä, kun siivekäs mies yrittää nousta istumaan parempaan asentoon liukkaassa kylpyammeessa.
”Mikä sinä olet?” kysyin yrittäen pitää ääneni mahdollisimman vakaana.
”Mikä?”
”Mikä.”
Oli pitkään hiljaista. ”Ikaros”, oli vastaus lopulta.
”Sinun nimesi?”
”Ikaros.”
Se Ikaros?”
Ei vastausta.
Mikä sinä olet, Ikaros?”
”Eikö se ole selvää?”
Tuhahdin. ”Ei todellakaan.”
”Tule tänne.”
Epäröin hetken, mutta nousin sitten ylös ja kävelin kylpyammeen viereen. Katseeni laskeutuessa Ikarokseen olin äkkiä hyvin tietoinen omasta ulkoisesta olemuksestani. Hänen tummat kiharansa ja verentahrimat kasvonsa näyttivät jopa kylpyhuoneen kellertävässä valossa kauniimmilta kuin minä koskaan.
”Näetkö nämä siivet?” Ikaros kysyi liikauttaen mainitsemiaan ruumiinosia. Nyökkäsin, ja Ikaros kohottautui hitaasti ylemmäs. ”Missä sinun siipesi ovat?”
”Ei minulla ole siipiä.”
Se sai Ikaroksen ymmälleen. ”Kaikilla enkeleillä on siivet”, hän sanoi ilmeisen häkeltyneenä.
”Sinä olet siis enkeli?” kysyin. Ikaros nyökkäsi. ”Asutko sinä taivaassa?”
Kysymykseni sai Ikaroksen taas hämmentymään. ”Taivaassa?”
”Niin”, sanoin kärsimättömänä. ”Onko siellä jumalaa?”
Ikaroksen katse ei värähtänytkään pois silmistäni, kun hän pudisti päätään.

II

Ne kuukaudet, jotka Ikarokselta kesti parantua, onnistuin jotenkin pitämään hänet piilossa vanhemmiltani. Ikaros oli hyvin yhteistyöhaluinen piilossa pysyttelemisen suhteen. Lainasin hänelle veljeni vanhoja vaatteita, sillä varsinkin puolialaston mies huoneessani olisi herättänyt epämiellyttäviä kysymyksiä vanhempieni taholta.
En kertonut Ikaroksesta kenellekään hänen omasta pyynnöstään. En ollut oikein varma, miltä hän oli piilossa, eikä hän suostunut puhumaan itsestään mitään. Aluksi säikähdin joka kerta hänet nähdessäni, mutta lopulta totuin hänen läsnäoloonsa.
Viimeisen koulupäivän jälkeen tulin huoneeseeni, ja näin Ikaroksen istuvan tapansa mukaan sängylläni, mutta sillä kertaa jokin oli toisin.
”Mitä nyt?” kysyin istuutuessani Ikaroksen viereen sängylle. Tämä katsoi minuun kellertävillä silmillään hetken, mutta käänsi sitten katseensa. ”Sinä olet pitänyt minut piilossa”, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Oliko se väärin tehty?” sydämeni alkoi takoa lujemmin kylkiluitani vasten.
Ikaros pudisti päätään. ”Sinä olit parempi, kuin olin odottanut.”
”Mitä sinä sitten odotit?” kysyin naurahtaen.
Ikaros kohautti harteitaan. ”Kidutusta.”
Purskahdin nauruun, mutta hymyni hyytyi, kun näin hänen ilmeensä. ”Ah”, sanoin hiljaa. ”Ymmärrän.”
Ikaros huokaisi päätään pudistellen. Hänen paitansa selkämys pullisteli siipien liikkuessa kankaan alla. ”Sinä et voi ymmärtää”, hän sanoi.
”Antaisit minun yrittää.”
Kohtasin Ikaroksen katseen vakaasti, ja jokin tilanteessa sai hänet hymyilemään aivan hiukan – enemmän kuin olin siihen mennessä nähnyt hänen näyttävän tunteitaan. Ikaros laski kätensä otsalleni. Tunsin heikon pistelyn kohdissa, joissa hänen sormenpäänsä koskivat ihoani. ”Nuku”, Ikaros kuiskasi. Olin vastustelemaisillani, mutta valtava haukotus vei vastalauseeni mukanaan, ja ennen kuin huomasinkaan, olin pudonnut syvän unen pimeyteen.

Kun avasin silmäni taas, kuu paistoi avoimesta ikkunasta kasvoilleni, ja Ikaros oli poissa.
Ponnahdin ylös salamannopeasti ja varmistin, ettei hän varmasti ollut missään huoneeni pimeissä nurkassa. Olin löytänyt hänet pöytäni alta ensimmäisenä yönä, mutta tällä kertaa siivekästä miestä ei näkynyt missään.
Istahdin sängylleni voipuneena. Painaessani kasvoni kämmeniini huomasin, että kädessäni oli jotakin, mitä siinä ei ollut ollut silloin, kun olin nukahtanut.
Kuun valossa sulka näytti aivan valkoiselta, mutta tunnistin sen silti Ikaroksen siipisulaksi. Painoin sen rintaani vasten. En ollut huomannutkaan, miten paljon olin loppujen lopuksi välittänyt Ikaroksesta. Hän oli hiljainen ja kärsivällinen, hämmästyttävän viisas, ja onnistui aina yllättämään minut pienillä, huomaavaisilla eleillä, jotka olivat saaneet minut ajattelemaan, että häntä kohtaan tuntemani tunne oli molemminpuolinen.
”Miksi sinä itket?”
Ääni avoimen ikkunan suunnalta sai minut hätkähtämään. Kohottaessani katseeni näin jonkin siivekkään seisovan ikkunan edessä. Sydämeni hyppäsi toiveikkaasti luullessani hahmon olevan Ikaros, mutta tämän enkelin siivet olivat niin mustat, etteivät ne kiiltäneet kuun valossa toisin kuin Ikaroksen siivet.
”Mitä sinä olet tehnyt Ikarokselle?” kysyin vihaisena. ”Missä hän on?”
Musta enkeli naurahti päätään pudistellen. ”Se on kysymys, jonka halusin kysyä sinulta, kultaseni.”
Sisälläni oleva raivo ei päässyt purkautumaan, kun musta enkeli oli äkkiä vieressäni. Hän virnisti tarttuessaan olkapäähäni, ja äkkiä kaikki pimeni.

III

Heräsin taas paikassa, jota en tunnistanut. Oli kulunut liian kauan siitä, kun viimeeksi olin kotona, ehkä vanhempani jo olettivat minun kuolleen. Tänään poskeni painui kylmään marmorilattiaan, ja kumeat äänet jossain yläpuolellani tuntuivat keskustelevan kiihkeästi, mutta sanoja en erottanut.
Äkkiä Ikaros oli vieressäni. ”Anteeksi”, hän kuiskasi ilmeisesti huomattuaan minun heränneen. ”En olisi halunnut vetää sinua tähän mukaan.”
Päähäni sattui, enkä pystynyt liikuttamaan raajojani. Mutisin jotain epämääräistä siitä mustasta enkelistä, ja Ikaros painoi kätensä pääni päälle. ”Minä tiedän”, hän kuiskasi. ”Lucifer tunnusti jo siepanneensa sinut saadakseen minut palaamaan.”
Yritin puhua, mutta Ikaros hyssytteli minut pysymään hiljaa. ”Veljellistä kateutta”, hän kuiskasi. ”Lucifer olisi halunnut sinut itselleen, ja katuu sitä, että käytännössä antoi sinut minulle kultaisella tarjottimella sinä lauantaina.”
En ymmärtänyt enää yhtään mitään, ja Ikaros taisi tunnistaa epätietoisuuteni, sillä hän silitti poskeani hellästi kuiskaten: ”Odota vielä hetki.” Sitten hän oli taas poissa.
Ikaroksen ”hetki” oli paljon pidempi kuin minun hetkeni olisi ollut. Lucifer käveli kerran näkökenttääni, seisoi jonkin aikaa siinä minua tuijottaen ja lähti sitten takaisin sinne, mistä oli tullut.
Makasin selälläni epätasaisella kivilattialla, kun Ikaros kumartui ylleni. ”Tule”, hän sanoi. Yhdellä kädenheilautuksella raajani olivat vapaat. Ikaros auttoi minut huojuvien jalkojeni päälle. Päästyämme ulos kivisestä rakennuksesta hän päätti, ettei jaksanut odottaa, että jalkani saisivat voimansa takaisin, vaan kaappasi minut käsivarsilleen ja ponnisti ilmaan.
Tarkastelin Ikaroksen kasvoja hänen lentäessään. Ne, samoin kuin Ikaroksen muukin olemus, vaikuttivat ilmeekkäämmiltä kuin ennen.
”Miksi Lucifer olisi halunnut saada minut?” sain lopulta kysyttyä. ”Millä tavalla minä olen erikoinen?”
Luulin hetken, ettei Ikaros vastaisi ollenkaan, mutta hetken kuluttua hän avasi suunsa. ”Sinunlaisesi enkelit ovat hyvin arvokkaita”, Ikaros sanoi. ”Etenkin sellaisille kuin minun veljeni.”
”Enhän minä ole enkeli.”
”Olet sinä.”
”Miten se voi olla mahdollista?”
”En tiedä”, Ikaros myönsi laskeutuessaan korkean observatorion katolle. Toisella puolen taivasta tähdet olivat jo tulleet esille, ja Ikaroksen takana laskeva aurinko sai tämän siivet hohtamaan kuin ne olisivat olleet tulessa. Hän laski minut seisomaan, mutta ei päästänyt minusta irti. ”Mutta minä en välitä siitä, onko sinulla arvoa tai ei, enkä siitä, oletko enkeli vai et. Minä rakastan sinua huolimatta siitä, millainen tai mikä sinä olet.”
Ikaroksen kellertävät silmät pitivät omiani otteessaan. Pidätin henkeäni.
”En minä ole enkeli”, toistin itsepäisesti.
Ikaros hymyili ja tarttui toisella kädellä leukaani. Kevyt ensisuudelmamme kutitti huuliani kuin höyhen. Pian enemmän tunsin kuin näin auringon viimeisten säteiden osuvan kasvoillemme. Käteni olivat huomaamattani etsiytyneet Ikaroksen tummien kiharoiden sekaan.
Se tuntui hyvältä alulta. Ikaros katsoi minua ja hymyili.
”Kukaan ei tarvitse siipiä ollakseen enkeli”, hän sanoi.

torstai 8. tammikuuta 2015

Matkan jälkeen on hiljaisempaa kuin koskaan


Uusi vuosi, uudet kujeet!

Hei taas, minä täällä. Päätin (nyt kun vielä on aikaa ja vielä muistan) kertoa ihan kunnolla omasta vuodenvaihteestani, jonka siis vietin Milanossa (siellä oli joka paikassa tosi paljon ihmisiä!).

Keskiviikko 31.12.2014 


 Hyvin huonosti nukutun yön jälkeen lähdimme Ainon kanssa kohti Helsinkiä. Ensin taksilla linja-autoasemalle, pikavuoro Turku–Salo–Helsinki lähti neljältä aamulla. Jännitti vähän, ja vaikka yöunet olivatkin jääneet vähän yli tunnin mittaisiksi, ei uni tahtonut tulla bussissakaan. Torkahtelin kai siinä jonkin aikaa Salon ohi mentyämme, mutta olo oli siitä huolimatta Ainoa lainaten kuin olisi jäänyt kolmen jyrän alle.

Pirteänä bussia odotellen
Aika moni oli ilmeisesti joutunut heräämään aikaisin!

Yritin nukkua myös lentokoneessa, mutta sekään ei luonnistunut. Valot olivat päällä, ja juuri kun olin nukahtamassa, meille tultiin tarjoilemaan juotavaa (otin teetä).
Alpit lentokoneen ikkunasta

Olimme myötätuulen ansiosta perillä Malpensan lentoasemalla lähes puoli tuntia edellä aikataulusta, ja odotimme siellä sitten ehkä tunnin, että oikea juna lähtisi. Meillä oli etukäteen ostetut liput, emmekä olleet varmoja, olisivatko ne käyneet aikaisempaan junaan. Menimme Malpensa Expressillä Cadornan asemalle, joka oli kaikkein lähimpänä hostelliamme. Asemalta emme meinanneet osata ulos, kun emme aluksi tajunneet, ettei poistumiseen tarvitse lippua.

Näkymiä junan ikkunasta
Cadornan juna-aseman edessä
Cadornan asemalta kävelimme sitten hostellille. Meillä oli oikein hyvä kartta, mutta päädyimme silti kulkemaan pienillä kujilla, emmekä menneet suorinta reittiä (sehän olisi ollut liian helppoa!).

Hostellimme Ostello Bello sijaitsi aivan keskustan tuntumassa, lyhyen kävelymatkan päässä Duomosta ja kaikista kalliista kaupoista, joita sieltä keskustasta runsaasti löytyy.


Tällaiselta siellä näytti melkein joka paikassa. Aika cool!

Kirjauduttuamme hostelliin sisään ja hoidettuamme ne asiat, menimme tarkistamaan Piazza Duomon ja Galleria Vittorio Emmanuele II:n, jonka jälkeen menimme metrolla ja paikallisjunalla setäni Kain ja tämän tuoreen vaimon Manun (joiden häihin menimme lauantaina) ystävien luokse uudenvuodenillalliselle, josta lähdimme takaisin hostellille katsomaan, olisiko Piazza Duomolla ollut muuta kuin uudenvuodenkonsertti (odotimme jotain hienoa ilotulitusshow:ta), mutta ei siellä ollut kuin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Italialaiset huusivat, heittelivät sellaisia pieniä paukkuilotulitteita autotielle, ja joku ampui raketin Duomon metrotunnelissa (se oli oikein kunnon jysäys!). Koska siellä ei tapahtunut mitään sen mielenkiintoisempaa, menimme takaisin hostellille ja kävimme nukkumaan varttia yli kaksitoista.

Aino Galleria Vittorio Emmanuele II:ssa

Torstai 1.1.2015

Vuoden ensimmäisenä päivänä lähes kaikki paikat Milanossa olivat kiinni, ainoa auki oleva paikka oli Amsterdam Fries (siellä olikin sitten pitkä jono). Emme kuitenkaan käyneet siellä, vaan menimme Parco Lambroon, joka on jossain aika kaukana Milanon keskustasta, vihreän metrolinjan varrella. Meidän lähimmältä metroasemalta (San Ambrogio) sinne oli ainakin yhdeksän pysäkinväliä. Siellä olimme koko iltapäivän, ja aivan sattumalta ehdimme  erittäin punaisen auringonlaskun. Takaisin tullessamme oli kommelluksia metrolippujen oston kanssa, sillä Udinesta, jossa olimme jääneet pois, ei voinut ostaa lippuja. Jouduimme kävelemään seuraavalle metroasemalle, mutta onneksi matka ei ollut kovin pitkä, ja sieltä sentään sai ostettua liput.


Perjantai 2.1.2015

Perjantaamuna fammo ja fafa saapuivat Milanoon, ja menimme aamupäivällä heidän kanssaan syömään. Muut tilasivat pastaa, minä pizzaa, ja kiireissäni valitsin vain jonkun siitä ruokalistasta. Epämieluisaksi yllätyksekseni pizzan täytteenä oli munakoisoa ja kesäkurpitsaa. Puolet siitä veimme hostellin ruokailuhuoneen jääkaappiin, ja oli se hävinnyt sieltä lauantaihin mennessä.
Illalla menimme Manun polttareihin. Siellä oli paljon italialaisia, ja muutama suomalainen. Tarjolla oli vähän suolaista ja paljon makeaa, valko- ja punaviiniä, poreilevaa vettä ja kokista, jotka molemmat maistuivat vähän siltä, että niissä oli jotain muutakin (kokiksessa oli kerrassaan outo sivumaku). Saimme myös Sisiliasta tuotuja, ihanan makuisia appelsiineja. Jossain vaiheessa iltaa Kai tuli laulamaan Manulle serenadin rappukäytävässä suomeksi ja italiaksi. Lähdimme sieltä hostellille yhdeksän jälkeen. Äiti ja isi olivat siinä välissä tulleet hostelliin, mutta siinä missä minä ja Aino nukuimme ryhmähuoneessa, heillä oli kahden hengen huone. Kävimme sitten yhdessä syömässä vähän jotain ja menimme sitten nukkumaan.

Juoma-automaatti

Via Medici, kuja, jolla hostellimme sijaitsi.
Romeo, Manun äidin Antonellan kissa.

 Lauantai 3.1.2015

Hääpäivä! Häät alkoivat kahdentoista jälkeen, minkä takia heräsimme yhdeksältä. Menimme taas metrolla, ja meidät haettiin metroasemalta autolla ja vietiin juhlapaikalle. Häissä oli ohjelmana pääasiassa syömistä, mutta seitsemän ruokalajin välissä myös tanssittiin ja käytiin ulkona (moni italialainen vieras kävi polttamassa tupakkaa). Ruuat olivat pääasiassa kasviksia ja annokset melko pieniä, joten ähkyksi ei tullut syötyä. Minä join vain vettä, sillä tarjolla oli sen lisäksi taas puna- ja valkoviiniä.
Illalla tanssittiin, ja italialaisen kansantanssin jälkeen tanssittiin myös letkajenkkaa, ja kun soittajat eivät lopettaneet soittamista tanssijoiden lopettaessa, tanssin ensin isin ja sitten Kain kanssa jenkkaa. 



Morsian saapuu!




Tämä oli kuulemma hyvää valkoviiniä – eikö ilmeestäkin näy?

Kai ja Manu

Pihalta löytyi outo käpy?




Sunnuntai 4.1.2015


Sunnuntaina oli viimeinen päivämme Milanossa. Kävimme Duomossa sisällä, ostimme paahdettuja kastanjoita Piazza Duomolla olleesta kojusta ja kävimme Galleria Vittorio Emmanuel II:ssa pyörimässä härän kivesten päällä kolmesti (koska se tuottaa onnea). Kävelimme kaupungin läpi etsien jäätelöbaaria, joka löytyi sitten, kun emme etsineet sitä. Jäätelö maistui taivaalliselta. Ne syötyämme kävimme katsomassa Castello Sforzescon edustalla olevaa suihkulähdettä ja lähdimme siitä sitten tapaamaan fammoa ja fafaa ja kävimme näiden kanssa kahvilassa.
Kahvittelun jälkeen kävimme matkalla jonkun risteyksen keskellä olevassa vanhassa kappelissa tai jossain vastaavassa, jonka jälkeen kävimme hassujen sukkahousujen kaupassa, josta sitten hostellille hakemaan tavaramme, ja niin paluumatka alkoi. Kävely Cadornan asemalle kesti sillä kertaa vähemmän aikaa, kun tiesimme, mistä piti mennä. Malpensa Expressin kyydissä istuessamme saimme ihailla kaukaisuudessa siintäviä Alppeja. Milanon taivas oli pilvetön, ja pimennyt taivas antoi loistavan mahdollisuuden öisille ilmakuville kaupungista. Matkalla oli paljon turbulenssia, eikä tuuli ollut sillä kertaa suotuisa, lento kesti kaksi ja puoli tuntia. Helsingissä odotimme pikavuorobussia sipsejä syöden. Kello oli puoli yksi bussin saapuessa, ja tällä kertaa sain torkuttua vähän paremmin kuin menomatkalla. Turussa otimme taas taksin, ja kotona odotti koira, joka oli todella innoissaan, kun tulimme.
“Muualla hyvä, mutta kotona paras” on hyvä lause kuvaamaan ajatuksiani sinä yönä, kun rojahdin omaan sänkyyn, joka ei heilu ja nitise joka kerta kun vähänkin liikahtaa.

Duomon edessä
Oli hieno lattia siellä.
 

Nam nam!
Puluja Duomon seinustalla!
Tämä oli siellä ihme kappelissa.
 Kiitoksia kaikille jotka jaksoivat lukea tänne asti :)