tiistai 14. helmikuuta 2017

These changing winds can turn cold and hostile

Olen monta kertaa meinannut kirjoittaa tänne, mutta en ole saanut sitä aikaiseksi. En ole varma, mistä se johtuu. Siitäkö, että kirjoittamisen rutiini on katkennut, ja kaikki muu peittyy kurssien aiheuttamaan stressiin - vai siitä, että tämä ei tunnu enää merkitsevän mitään?

No, joka tapauksessa tänään sain inspiraation kirjoittaa jotakin, koska sattumalta näin, että olin 2015 marraskuussa kirjoittanut jotain siitä, että Nanowrimo oli käynnissä. Silloin en osallistunut, mutta viime kertaiseen osallistuin. Ja voitin. Lähinnä hyvän mielen siitä, että olin saanut kirjoitettua 50 000 sanaa marraskuun aikana, vaikkakin sen jälkeen en ole saanut kirjoitettua juuri mitään, ja se on alkanut harmittaa.

Ulkomaailmassa on paljon epävarmuutta, ja sitä näkyy myös omassa elämässäni.

Elämässä on tapahtunut hyviäkin asioita, askelia kohti sellaista minua, jonka itse osaisin hyväksyä paremmin. Enkä oikeastaan voi sanoa, että mitään huonoja asioita olisi tapahtunut, koska tuntuu, ettei minun elämässäni tapahdu enää juuri koskaan mitään.
On paljon pieniä asioita, pikkuriikkisiä aavistuksia, tönäisyjä, ja sitten jokin ilta äkkiä huomaankin taantuneeni taas kuusitoistavuotiaaksi itsekseni. Ihmiseksi, joka ei suostu tarvitsemaan apua, koska on pakko olla vahva ja pärjätä itsenäisesti. Rationaalinen järjen ääni päässä sanoo, että "hei, nyt oikeasti, saa pyytää apua jos sitä tarvitsee", mutta se teini-ikään taantunut osa väittää vastaan. "Mutta kun niistä asioista puhuminen vain pahentaa oloa", "miten asioista puhuminen voi auttaa", "mutta ei nuo tunteet edes ole oikeita, koska kuvittelen vain, että asiat on huonosti, se on sitä huomionhakuisuutta", "ei ketään oikeasti kiinnosta".

Se on kummallista, miten pitkään asioita voi pitää sisällään piilossa ennen kuin edes huomaa, että kenties kantaakin liikaa. Että ehkä itsessä on ongelmia, joille ehkä voisi tehdäkin jotain, jos haluaisi, ja pystyisi.
Menneisyyden huonot kokemukset terapiasta ovat yksi syy sille, minkä vuoksi en halua sellaista enää koskaan, vaikka olenkin ajatellut, että ehkä sellaisesta voisi olla hyötyä. Vaikka periaatteessa tiedän, että asiat, joita minulle silloin sanottiin, eivät todennäköisesti päde enää, en pysty saamaan niitä pois mielestäni.

Lista hyvistä asioista, koska tämä on jo aivan liian negatiivista:

  1. parin viikon päästä postissa pitäisi tulla minulle chromebook
  2. kaapissa on Oreo-keksejä
  3. tänään ikkunasta näkyi nättejä pilviä
Sitten identiteettiasioihin.

Rehellisesti sanottuna minun ei ole tarvinnut juurikaan ajatella sukupuoli-identiteettiäni sen jälkeen, kun olin saanut sen selville. Mutta se on myös synnyttänyt uusia ongelmia, kuten kokonaisvaltaista väsymystä siihen, kuinka monesti törmää tällaiseen asiaan:

Sukupuoli:* ◻mies ◻nainen
(*pakollinen)

...ja kun sama toistuu periaatteessa julkisissa vessoissa, kaikissa virallisissa lomakkeissa, se alkaa väsyttää. Olen jo nyt väsynyt siihen, kuinka monet ihmiset ovat niin kiinni tuossa binäärisessä järjestelmässä, koska "niin on aina ollut", kuulemma.
Puheet tasa-arvoisen avioliittolain peruuttamisesta jo ennen kuin se astuu voimaan. ....onko pakko?

Väsyttää, kun ne asiat jatkuvasti hyppäävät silmille. Koska ne asiat sattuvat koskettamaan minua henkilökohtaisesti.

Toisinaan unohdan oman nimeni. Suomalaiset kun eivät ilmeisesti juuri koskaan kutsu toisiaan nimeltä. Tai sitten olen normaalisti niin vähän tekemisissä muiden ihmisten kanssa (veikkaan kuitenkin ensimmäistä vaihtoehtoa, vaikka molemmat ovatkin totta, mutta ensimmäinen vaikuttaa tähän asiaan enemmän). Se on ikävää, koska välillä tuntuu, ettei minulla ole nimeä ollenkaan.
Vaikka sehän sopisi identiteettiini. Sanoin joskus puoliksi vitsillä, että tuntuu, että kaikki identiteettini osat tulevat negaation kautta (ja myös sen vuoksi on kestänyt niin pitkään, että olen ymmärtänyt, mitä ne ovat - koska niitä ei ole), mutta se taitaa olla totuus.

Tänään päässäni ei liiku enempää koherentteja ajatuksia, joten on pakko lopettaa vähän kesken.